Leirative

Minulla oli pienenä, noin 6-7 -vuotiaana, Nintendo ja siinä Mario 3. Se oli kova peli, ja tykkäsin pelailla sitä. Se ei kuitenkaan ollut minulle kovinkaan tärkeä ajanviettotapa, pidin enemmän ulkona olemisesta ja lukemisesta. Isäni lopulta möi koko koneen työkaverinsa lapsien pelattavaksi.

Ensimmäisen kesätyöpalkan saatuani ostin 13 kesäisenä PlayStation 2 konsolin ja siihen pelin nimeltä Kingdom Hearts. Olin aivan uuno, hädin tuskin ymmärsin mitä tehdä ja päädyin kuolemaan paljon kun en tajunnut nostaa leveleitä vaan juoksin möllejä karkuun. Kaveri kutsui idiootiksi ja opetti pelaamaan oikein. Sitten alkoi sujumaan, pidin pelaamisesta paljon. Silti ulkoilma kutsui enemmän kuin konsoli huoneessa, tai mieluisampi oli kirja hyllyssä.

14-vuotiaana alkoi tapahtua jotain kummaa. Minulle tuli nykiviä liikkeitä, saatoin ahdistuksesta purra itseäni tai lyödä vieruskaveria. Ahdistavat ajatukset tulivat väkipakolla mieleeni eivätkä jättäneet rauhaan ennen kuin satutin itseäni. Kehoni ja mieleni oli vallannut jokin outo olio, johon minulla ei ollut kontrollia. Nykimiset opin peittämään olemalla eläväinen ja liikkuvainen, muut oireet ja tavat sain pidettyä kovan henkisen työn ansiosta muiden näkymättömissä. Yksin ollessani usein päädyin hakkaamaan seinää tai lyömään itseäni pelkästä kerääntyneestä ahdistuksesta muiden ollessa läsnä.

Joku kerran olin pelimaailman ihmeellisessä tarinassa kiinni kun tajusin: Ei ole ahdistanut tunteihin, ei ole nykinyt, ei ole tarvinnut purra itseäni. Pelaaminen teki minulle normaalin olon. Sanomattakin selvää, sen jälkeen pelasin paljon.

Peleistä tuli ainoa turvasatama. Missään muualla en tuntenut itseäni täysin normaaliksi kuin pelatessa.

Minulla oli ystäviä, mutta kukaan ei tiennyt tilannetta. Perhe luuli että minulla on skitsofrenia ja olin jopa suljetulla osastolla sen vuoksi. Mikään ei auttanut, paitsi pelit. Opin esittämään normaalia, mutta peleistä tuli ongelma, johon en vielä tänäkään päivänä osaa objektiivisesti suhtautua.

Olin 22 kun sain diagnoosin. Minulla oli Asperger ja Tourette, kaksi takapirua ahdistamassa ja nykimässä mielessäni. Takana oli monta hukattua kouluvuotta, koskaan en tehnyt läksyjä, usein olin poissa. Aina pelaten läpi lukion ja muiden koulutusten. Diagnoosi toi lääkityksen, joka alkoi poistaa nykimistä ja ahdistusta. Eivät ne kokonaan ole poissa, mutta tuntuu että voin elää normaalimpaa elämää. Pelien pelaaminenkin on vähentynyt huomattavasti. Enemmän kiinnostaa kaikki muu, kuin pelaaminen. Mutta silti, Kingdom Hearts on yhä lähellä sydäntä ja tulee aina olemaan. I am still a gamer deep inside 😀

Leirative