Olen aina pelannut. Niin kauan kuin muistan, ovat pelit aina olleet jollain tavalla osa elämääni.
Ensimmäinen tietokone saapui kotitalouteemme noin vuonna 1995 ollessani kolmen vanha. Siitä lähtien ovat näyttöpääte ja näppäimistö kiinnostaneet pientä kulkijaa. Pelit ja tietokone ovat kulkeneet mukana läpi elämän – joskus voimakkaammin, joskus enemmän taustalla.
Tarhaikäisenä kavereillani oli PlayStationit, joita mentiin heille pelaamaan. Pelimaailmoissa pyörittiin niin lohikäärmeiden, pussirottien, ralliautojen kuin taisteluhahmojenkin parissa. Ikärajojen merkitystä ei oikein käsitetty, eivätkä vanhemmat juuri osallistuneet lasten pelihetkiinkään.
Myöhemmin koulun jälkeen oli toisinaan kova tarve ensimmäisenä päästä nuorten virtuaaliseen chat-maailmaan tai vähän vanhempana jalisharkkojen jälkeen vielä ennen nukkumaanmenoa sotatantereille. Konflikteja ja rajoitusyrityksiä huutoineen ja kiukkuineen alkoi tulla vastaan.
On jännää, kuinka peleihin ja tietokoneeseen liittyvät hetket muistuvat mieleen hyvin voimakkainakin tunteina, hetkinä ja muistoina eri paikoista. Jo lapsena osasin panna paljon painoarvoa ja merkitystä peleille, kuten vaikka silloin, kun sain ostaa ensimmäisen pelini Anttilan TopTenistä 15 eurolla. Vanhempana kävin omilla rahoillani ostamassa heti Anttilan auetessa odottamani juuri julkaistun pelin, jota myös pelasin innolla. Pelien fyysiset kopiot muistuttavat olemassaolostaan konkreettisemmin kuin nykypäivän digitaalinen kirjasto, jonka pelejä ei tule välttämättä aina pelailtua tai edes kokeiltua.
Pelaaminen houkuttelee entistä enemmän
Tein jo varhain asioita oman mieleni ja mielenkiintoni mukaan, kavereista viis välittämättä. Toisaalta kaverini eivät ehkä pelanneet samalla tavalla tai ainakaan samoja pelejä. Näytin joka tapauksessa viihtyväni yksikseni pelien parissa. Olin iloinen siitä, että pelit kutsuivat minut aina luokseen, eikä minun tarvinnut kokea pettymystä peliä käynnistäessäni. Pettymyksiä koin, kun yritin soitella ja kysellä kavereilta, josko olisimme voineet mennä jonnekin tai tehdä jotain yhdessä. Usein vastaus oli kieltävä, mikä sitten helposti lannisti mielialaani.
Pelaamiseen käyttämäni aika ja energia ovat vaihdelleet vuosien saatossa. Lähtiessäni opiskelemaan minulle hankittiin melko tehokas kannettava tietokone, mutta se jaksoi juuri ja juuri pyörittää vanhoja pelejä. Uudet pelit, jotka olisivat vaatineet tietokoneelta enemmän tehoja, jäivät minulta opintojeni aikana kokonaan paitsioon. Näin jälkiviisaana on helppo todeta, että ihan hyvä vaan.
Ajatus pelaamisesta on kuitenkin aina kytenyt taustalla mielessäni. Oman rahan lisääntyessä houkutus pelaamiseen kasvoi. Työharjoittelurahoillani päätin opintojeni loppuvaiheessa ostaa itselleni peliläppärin vanhan läppärin tilalle. Olin onnellinen, kun sain vihdoin taas päivitettyä pelikirjastoani ja pääsin pelaamaan rakkaan pelisarjan tuoreimpia julkaisuja.
Opintojeni loppuminen kuitenkin häämötti. Kurssit olivat käytynä, ja ainoastaan opinnäytetyöni kirjoitusosuus vielä roikkui. Kirjoittamisen sijaan harhautin mieltäni eri tavoin, esimerkiksi erilaisilla työharjoitteluilla ulkomailla asti – ja tietysti pelaten. Free-to-play-mobiilipelit veivät myös paljon aikaani ja energiaani. Turhauduin, pakenin työtaakkaa, en halunnut keskittyä olennaiseen. Merkkejä peleihin uppoutumisesta oli siis jo ilmassa, mutta siinä hetkessä en kyennyt niitä tunnistamaan.
Tuossa vaiheessa elämässäni oli paljon muutoksia, jotka vaikuttivat jaksamiseeni ja hyvinvointiini. Jossain vaiheessa tajusin, ettei minulla ollut voimia videopelien pelaamiseen, joka oli aina ollut minulle tärkeää. Se oli pysäyttävä hetki.
Uusi peli vie mukanaan
Muutin töiden perässä toiseen kaupunkiin. Halusin päästä jo asettumaan aloilleni, ja minulla oli toiveissani oikea pöytäkone pelikäyttöön. Yhtenä marraskuisena hetkenä julkaistiin pelitraileri, joka muutti elämäni. Olin sairasteluni aikana haaveillut pääseväni ratsastamaan villiin länteen, jonka tämä peli toteuttaa uskomattoman aidosti. Vaikka olin vankkumaton PC-mies, olin tämän pelin vuoksi aiemmin ollut hyvin lähellä hypätä konsolien kelkkaan – peli kun oli ollut tähän asti tarjolla vain konsoleille.
Kun näkemässäni pelitrailerissa nyt kerrottiin, että western-peli julkaistaisiin myös tietokoneille, tein harkitun mutta impulsiivisen päätöksen: sijoitin lähes 3000 euroa omia säästöjäni kunnon pelitietokoneeseen ja näyttöön. Päällimmäisenä ajatuksena vain tämä peli.
Sain koneen pelikuntoon. Pelin julkaisun koittaessa en voinut uskoa silmiäni nähdessäni pelimaailman kauneuden, realistisuuden ja mukaansatempaavuuden. Sellaista on sanoin vaikea kuvailla ja kokea. Olin vain iloinen, että minulla oli jälleen energiaa pelata työpäivien päätteeksi.
Korona kiihdytti pelaamista
Sitten maailma kääntyi yhtäkkiä päälaelleen. Aasiasta alkoi kantautua ääniä leviävästä virustaudista. Tietoa oli niukasti saatavilla, mutta tartuntoja alkoi olla yhtäkkiä Euroopassa, sitten naapurimaissa. Lopuksi tartunnat löysivät tiensä myös Suomeen. Koronavirus oli saapunut, ja maailma ja työpaikkojen ovet menivät säppiin. Kaikkien täytyi totutella uuteen arkeen – yksin, kotona ja neljän seinän sisässä. Etätyöpäivät kuluivat aluksi tosi verkkaisesti ja tekemistä oli niukalti. Talven pimeys ei yhtään helpottanut tilannetta. Vietin tietokoneella päiväni tehden töitä ja illalla pelaten tai ollen netissä.
Ainoa valonpilkahdus oli uudenlainen nettipeli, jota vihdoin pääsisivät pelaamaan kaikki yhdessä, niin konsoli- kuin tietokonepelaajatkin. Pelaajat kokoontuivat kaikki samaan pelimaailmaan, myös kouluni vanha kaveriporukka. Pelaaminen oli aidosti yhdistävä tekijä, sillä se tarjosi rutiinin ja mahdollisuuden puhua tutuille, kertoa päivistä ja vaihtaa kuulumisia.
Suunnittelimme ja sovimme pelisessiot etukäteen, joten jo työpäivän aikana odotus iltaa kohden nousi ryhmäkeskusteluissa. Kellon lyödessä viisi oli äkkiä kiire syödä ja päästä koneelle. Monesti oli myös niin kiire, että ruoanlaitto, kaupassakäynti, pyykkääminen tai tiskaaminen saattoivat jäädä toissijaisiksi asioiksi. Samoin kävi myös yöunille. Pelatessa sai unohtaa päivän työmurheet sekä vellovat virukset. ”Vielä yksi”, kaikui monen suusta erän päättyessä. Viikolla kello saattoi pahimmillaan lähestyä puolta yötä, kun lopetimme.
Koronan hellittäessä pelaamani pelitkin muuttuivat. Fokus muuttui. Tuli uusia ja erilaisia pelejä, mutta pelaaminen oli aina taustalla täyttämässä yksinäisyyttäni.
Tärkeä kysymys pelaamisesta
Jossain vaiheessa Facebookia selatessani kohdalle osui mainos, jossa kysyttiin kiinnostusta osallistua peliaiheiseen keskusteluryhmään. Klikkasin linkkiä ja lueskelin aiheesta. En saanut oikein tarkkaa kuvaa siitä, millä tavoin ryhmässä keskusteltaisiin pelaamisesta, mutta siihen osallistuminen oli ilmaista ja se kokoontui netissä etänä kerran viikossa, joten päätin kokeilla. Jospa sieltä saisi mukavia uusia keskustelukumppaneitakin?
Pian ryhmän alkamisen jälkeen kävi kuitenkin selväksi, että ryhmä oli suunnattu nimenomaan paljon pelaaville. Siinä vaiheessa en kokenut kuuluvani kohderyhmään, ja epävarmat tuntemukset valtasivat mieleni – oliko ryhmä sittenkään minua varten? Muiden tarinoita kuunnellessa vertasin niitä itseeni. Eipä minun ollut tullut koskaan pelattua vaikkapa 16 tuntia yhteen putkeen. Ei siis ollut mitään ongelmaa.
Jatkoin kuitenkin ryhmään osallistumista. Yhdellä kerralla esiin nousikin kysymys, joka pysäytti minut ajattelemaan asiaa pitkään ja hartaasti: Miksi pelaan?
Sitä kysymystä en ollut koskaan kysynyt itseltäni. Sitä ei kukaan koskaan ollut minulta kysynyt. Olin hämmentynyt. Luulin tietäväni aina vastauksen kaikkiin minua koskeviin kysymyksiin, mutta tähän en osannut vastata.
Tiesin vain, että pelaaminen on kivaa ja mukavaa ajanvietettä, mutta mikä ajoi minut pelaamaan aina uudestaan ja uudestaan, ja miksi välillä pelaamista oli hankala lopettaa? Aloin hahmottaa, että pelaamisessani oli ehkä sittenkin ongelmallisia piirteitä. Pelaamisen vuoksi tingin itsestäni huolehtimisesta, kotitöistä, ruokailuista ja etenkin unesta, joka oli vaivannut mieltäni muutenkin.
Uusia näkökulmia pelaamisen hallintaan
Digipelirajattomassa kävimme läpi, kuinka pelaaminen myöhään illalla aktivoi mieltä ja voi vaikuttaa hyvinkin paljon unenlaatuun. Se oli minulle silmiä avaavaa. En ollut koskaan ajatellut pelaamisesta olevan mitään haittaa, vaikka olihan siitä ollut. Kiinnostuin aiheesta ja aloin tarkastella omaa pelaamistani tietoisemmin ja pohtia suhdettani siihen. Sain työkaluja pelaamisen rajoittamisen kokeilemiseen. Yritin asettaa itselleni 1,5 tunnin peliaikoja, usein huonolla menestyksellä. Kerroin ajatuksistani kavereillenikin, jotka olivat uteliaita, mutta samalla eivät oikein osanneet sanoa asiaan mitään.
Ryhmätoiminnan päätyttyä sain kutsun tulla mukaan toimintaan vapaaehtoisena. Koin kiitollisuudenvelkaa ilmaisesta kurssista, joten päätin antaa järjestölle takaisin, vaikka silti emmin, oliko minulla mitään annettavaa ja olinko oikeaa kohderyhmää. Kävi kuitenkin ilmi, että ryhmässä oli hyvin paljon samanhenkistä porukkaa, joka innostui kanssani samoista jutuista. Kaikki myös pelasivat, mutta samalla toivoivat pelaavansa vähemmän.
Pelaaminen on hyvä harrastus ja ajanvietettä. Se on myös sosiaalista toimintaa ihmiselle, jolla on ystäviä ympäri maailmaa. Pelit muuttuvat ja niitä tulee ja menee. Se on myös helpottanut pelaamisen vähentämistä. Erilaiset suuret elämänmuutokset ovat vieneet voimavaroja pelaamiselta, mutta nyt koen elämässä jälleen, että minä hallitsen pelaamista, eikä pelaaminen minua.