Peleistä tuli ainoa turvasatama.
Missään muualla en tuntenut itseäni täysin normaaliksi kuin pelatessa.
Ensimmäiset pelit
Minulla oli pienenä, noin 6–7-vuotiaana, Nintendo ja siinä Mario 3. Se oli kova peli ja tykkäsin pelailla sitä. Se ei kuitenkaan ollut minulle kovinkaan tärkeä ajanviettotapa, vaan pidin enemmän ulkona olemisesta ja lukemisesta. Isäni möi lopulta koko koneen työkaverinsa lapsien pelattavaksi.
Ensimmäisen kesätyöpalkan saatuani ostin 13-kesäisenä PlayStation 2 -konsolin ja siihen pelin nimeltä Kingdom Hearts. Olin aivan uuno ja hädin tuskin ymmärsin, mitä tehdä. Päädyin kuolemaan paljon, kun en tajunnut nostaa leveleitä, vaan juoksin möllejä karkuun. Kaveri kutsui idiootiksi ja opetti pelaamaan oikein. Sitten alkoi sujumaan, pidin pelaamisesta paljon. Silti ulkoilma kutsui enemmän kuin konsoli huoneessa, tai mieluisampi oli kirja hyllyssä.
Nuoruus
14-vuotiaana alkoi tapahtua jotain kummaa. Minulle tuli nykiviä liikkeitä ja saatoin ahdistuksesta purra itseäni tai lyödä vieruskaveria. Ahdistavat ajatukset tulivat väkipakolla mieleeni eivätkä jättäneet rauhaan ennen kuin satutin itseäni. Kehoni ja mieleni oli vallannut jokin outo olio, johon minulla ei ollut kontrollia. Nykimiset opin peittämään olemalla eläväinen ja liikkuvainen, muut oireet ja tavat sain pidettyä kovan henkisen työn ansiosta muiden näkymättömissä. Yksin ollessani usein päädyin hakkaamaan seinää tai lyömään itseäni pelkästä kerääntyneestä ahdistuksesta muiden ollessa läsnä.
Pelaaminen teki minulle
normaalin olon.
Sanomattakin selvää, että
sen jälkeen pelasin paljon.
Jonkun kerran olin pelimaailman ihmeellisessä tarinassa kiinni, kun tajusin sen: minua ei ole ahdistanut tunteihin, ei ole nykinyt, minun ei ole tarvinnut purra itseäni. Pelaaminen teki minulle normaalin olon. Sanomattakin selvää, että sen jälkeen pelasin paljon.
Minulla oli ystäviä, mutta kukaan ei tiennyt tilannetta. Perhe luuli, että minulla on skitsofrenia ja olin sen vuoksi jopa suljetulla osastolla. Mikään ei auttanut, paitsi pelit. Opin esittämään normaalia, mutta peleistä tuli ongelma, johon en vielä tänäkään päivänä osaa objektiivisesti suhtautua.
Still a gamer deep inside
Olin 22-vuotias, kun sain diagnoosin. Minulla oli Asperger ja Tourette, kaksi takapirua ahdistamassa ja nykimässä mielessäni. Takana oli monta hukattua kouluvuotta – koskaan en tehnyt läksyjä, usein olin poissa. Aina pelaten läpi lukion ja muiden koulutusten. Diagnoosi toi lääkityksen, joka alkoi poistaa nykimistä ja ahdistusta.
Oireet eivät ole kokonaan poissa, mutta tuntuu, että voin elää normaalimpaa elämää. Pelien pelaaminenkin on vähentynyt huomattavasti. Enemmän kiinnostaa kaikki muu kuin pelaaminen. Mutta silti, Kingdom Hearts on yhä lähellä sydäntä ja tulee aina olemaan. I am still a gamer deep inside ?
Leirative