Ari

Klassisesti kasiluokkahan on sellainen, että jos joskus jotain vaikeuksia tulee, niin silloin. 

Ennen ongelmia koin vanhemmuuden yhdellä sanalla – rakkaus. Se on vaikea sana käyttää, mutta sitä mä käyttäisin. Suuri välittäminen, joka pitää sisällään äärimmäistä huolta omista lapsista. Eli mun mielestä lähdettiin liikkeelle tosi hyvistä lähtökohdista. Kuitenkin, kun ongelmia tulee, se muuttaa kaikkien elämää, niin vanhempien kuin lasten. Vanhemman kokemus siitä, että lapsi tulee murrosikään, oli meille todella vaikea vaihe.

Jos puhun omasta puolestani, niin tuntuu, että murrosiässä alkoi sellainen koettelemusten tie, johon en ollut valmistautunut. Yhtäkkiä elämässä tapahtui paljon muutoksia. Kaikkihan on jollain tavalla valmistautumattomia siihen, mitä tulee. Vanhemmat, kuten minä itse, ovat valmistautumattomia, eikä meille ole ohjekirjoja, jotka pätisivät nykyajan tilanteisiin. Olemassa olevat ohjekirjat ovat vanhentuneita ja epärelevantteja.

Oirehtiminen alkaa

Kasiluokalla mun poika alkoi yllättäen oireilla. Ensimmäiset merkit näkyivät pojan suhtautumisessa kouluun. Keskusteluissa alkoi toistuvasti nousta esille, ettei poika halunnut mennä kouluun. Halukkuus osallistua opetukseen alkoi kadota. Sen jälkeen katosi motivaatio oppia ja sitä kautta numerotkin alkoivat tippua. Kun yritimme alkaa selvittää tilannetta, selvää syytä ei tuntunut löytyvän. 

Kaveripiirissä oli jonkinlaisia ongelmia. Ensin oli ollut tiivis yhteisö poikia, mutta sitten ryhmä hajosi. Jotain tapahtui ja porukka sai välinsä rikottua, minkä vuoksi poikani jäi yhtäkkiä yksin. Samaan aikaan elämässä tapahtui muitakin pieniä kriisejä ja yhden läheisen kuolema ajoittui myös samoille ajoille. Paljon juttuja tiiviissä ajassa.

Ongelmat ja pelaaminen voivat ruokkia toisiaan. On ilmeisen yleistä, että kun elämässä tapahtuu jotain, niin saattaa nousta tarve paeta sitä. Vastaavasti jos elämästä katoaa jotain, nousee tarve löytää kadonneen tilalle uutta.

Poika jäi puoleksi vuodeksi koulusta pois. Tilannetta yritettiin ratkaista erityisopetuksella pienryhmässä, minkä jälkeen pojan itsetunto alkoi rapista ja sosiaaliset tilanteet alkoivat tuntua vaikeammilta. Hän kävi vaikealla tavalla kasi- ja ysiluokan, mutta selvisi kuitenkin niistä.

Vyyhti näyttäytyy

Aloin rekisteröidä, että tietokoneella pelaamista oli jatkuvasti enemmän ja enemmän. Pelaaminen alkoi olla ongelma siinä vaiheessa, kun näimme, että hän jäi pois koulusta ja sen sijaan pelasi koko ajan. Sosiaalisuutta mahdollistavia pelejä alkoi löytyä ja niistä ystäviä ympäri maailmaa. Pelien ja uusien ystävien avulla rupesi löytymään tiimejä, joissa liittouduttiin yhteen. Näiden löydösten kautta pojan mielentila alkoi pikkuhiljaa mennä siihen pisteeseen, jossa tälläkin hetkellä ollaan: mikään muu ei tunnu enää kiinnostavan.

Murrosikäisenä dopamiinin eritys on neljä kertaa suurempi kuin aikuisella ja pelatessa elää siinä dopamiinipiikissä. Jos se, mihin mielenkiinto kiinnittyy on äärimmäisen intensiivinen pelimaailma, joka tarjoaa paljon kiehtovia kokemuksia ja elämyksiä, niin kyllä myös ymmärrän, miksei mikään tunnu miltään enää sen jälkeen. Voin kuvitella, että maailma tuntuu varmasti äärimmäisen harmaalta ja epäkiinnostavalta.

Välillä tuntuu, ettei tavallisilla nuorilla ole muuta tapaa sosialisoida kuin pelikuvioiden ympärillä. Siinä on monta toistansa ruokkivaa ilmiötä ja voi olla vaikea erottaa, mikä johtuu mistäkin. 

Pelaaminen voi aiheuttaa itsessäänkin jo ongelmia, esimerkiksi valvomista. Jos unirytmi ja elämisen rytmi alkaa hajota, se voi olla äärimmäisen paha tilanne. Se on itseasiassa ehkä pahin pelaamisen ilmiöistä, mikä meidän kohdalla tapahtui: syntyi yön kansa, joka eleli ihan omia aikojaan.  

Yön kansa

Kasiluokan jälkeen meni vajaa vuosi, jonka aikana huomasin, että pelaaminen itsessään on ongelma. Siihen asti olin ajatellut, että lapsella on muita ongelmia ja yritin selvittää, mitä kaikkea ongelmavyyhtiin liittyy.

Pojan pelaaminen rupesi vaikuttamaan myös muun perheen unirytmiin. Näppäimistön ääni oli kova ja tiimipeleissä myös kommunikaatio saattoi olla kovaäänistä. Siihen lisäksi tietoisuus siitä, että lapsi valvoo, vaikka kello on kaksi tai kolme yöllä, vaikka hänen pitäisi mennä aamulla kouluun, mutta ei todennäköisesti mene, koska hän valvoo yhä. Se aiheutti pahimman tunteen, jota en haluaisi enää koskaan kokea. Välillä mun täytyi laittaa sähköt pois pääkatkaisijasta öisin, jotta pelaamiseen sai jonkinlaisen tauon.

Koska valvoin itsekin, se näkyi myös omassa jaksamisessani. En ole ollut sairaslomalla, mutta se aika oli raskasta. Koen, että mulla on paljonkin välineitä säilyttää tai ylläpitää itseäni ja olla ahdistumatta, mutta kyllä se tuotti mielettömästi työtä. Pojan pelaaminen pilasi elämän iloani. Vanhempana on todella vaikea kestää tunnetta, että lapsi hitaasti tuhoaa elämäänsä.

Uskon, että tämä on monen perheen kokemus. Kävin vastaavanlaisten asioiden kanssa painivien lasten vanhempainillassa ja tuntui, että jokaisessa perheessä käydään tätä samaa taistelua. Jotkut vanhempainillassa vertasivat sitä siihen, että eihän lastenhuoneessa pidetä viinapulloakaan. Vanhemman tunne siinä tilanteessa on, että jotain samalla haitallista siellä lastenhuoneessa on, mutta jostain syystä sitä ei kuitenkaan voi ottaa pois. Ja tiedämme, miksei sitä voi ottaa pois: koska kaikki mielekäs ja lapsen sosiaaliset tilanteet tapahtuvat koneella. Miten vanhempi voisi ottaa pois viimeisenkin yhteyden maailmaan?

Se on todella ristiriitainen ja perverssi tilanne. Sähköjen katkaiseminen kuvastaa sitä vanhemman epätoivoa, kun vanhempi ei enää tiedä, mitä voisi tehdä. Kukaan ei todellisuudessa odota, että sähköjen katkaiseminen ratkaisisi enää yhtikäs mitään. 

Mä tiedän yhden vanhemman, joka on sanonut, että toivoisi mieluummin, että hänen poikansa ”menisi helvetti pussikalja kourassaan dokaamaan jonnekin. Menis vaan jonnekin tosta huoneestaan – veke sieltä.”. Mielestäni kertoo aika paljon tilanteesta, jos kokee tämän tervehenkisempänä kuin pelaamisen omassa huoneessa.  

Meidän kohdalla loputon puhuminen ei tuottanut tulosta eikä sillä ei saavuttanut enää mitään. Pelaamisen kohdalla tuntui, ettei järkisyillä voinut enää auttaa. Pelaamisen vähentäminen tai lopettamisen toive pitäisi tulla lapsesta itse, ja jos ei tule, niin sitä motivaatiota on todella vaikea tuottaa ulkopuolelta. 

Tunnistamattomat polut

Pojan pelaaminen oli koettelemus kaikille ympärillä oleville. Vanhempana on vaikeaa, kun omalla lapsella on vaikeaa ja kun lapsi voi huonosti ja alkaa mennä poluille, joita ei tunnista. Vanhempana sitä mieluummin kuolisi kuin aiheuttaisi lapselleen kärsimystä. On pahinta, kun näkee lapsen kärsimyksen, muttei osaa auttaa.

Nykyään on tavallista, että kaikki pojat pelaavat. Miten vanhemmat pystyisivät ylittämään tällaisen sukupolvien välisen kuilun? Kokemukseni mukaan yritys ylittää kuilu johtaa törmäämiseen. Murrosikäisen kuuluukin kapinoida vanhempia vastaan ja löytää oma tilansa ja äänensä. Kun sitten selvästi näyttää siltä, että se tie, jonka murrosikäinen lapsi itse valitsee johtaa vääjäämättä todella vaikeaan elämäntilanteeseen, miten siinä voi auttaa? Ei voi toisen elämästä sanoa, että sulle käy huonosti, jos teet noin.

Pelkäsin, että suuri vaikeus, mitä poikani saattaisi kohdata olisi elämä yksin. Yksinäisyys voi olla hirveä asia. En usko, että kukaan voi kasvaa yksin. En usko, että nettiyhteyden avulla koetulla ihmissuhteella voi täyttää täysin muiden ihmisten tarvetta. Olemme kuitenkin sosiaalinen laji.

Kriisitilanne jatkui yhteensä kaksi ja puoli vuotta. Kyse ei ollut missään vaiheessa tasaisesta tippumisesta alaspäin, vaan ne vuodet pitivät sisällään myös parempia jaksoja. Poika kävi peruskoulua yhden vuoden muita enemmän, koska ei käynyt kasiluokalla ollenkaan koulua. Hän on kaksi ja puoli vuotta käytännössä jättänyt kaiken muun pois – harrastukset, kaiken. Ne vain katosivat kaikki.

Yritys puhua

Alussa yritimme korjata asioita puhumalla ja osallistumalla peliharrastukseen. Pelaaminen oli aluksi perheen yhteinen sosiaalinen juttu. Sitten kun tultiin nuoruuteen, lapset eivät halunneet enää, että vanhemmat ovat läsnä pelaamisessa. Lapset luonnollisesti haluavat luoda omat juttunsa ja mennä kauemmas vanhempien reviiriltä luomaan omaansa. On tärkeää, että oma juttu löytyy. On täysin luonnollista, että vanhemmat tippuvat pois, enkä tarkoita sitä hyvänä asiana, siinä vain käy niin.

Perhedynamiikka muuttui paljon ja huomasin, etteivät rakkaus ja välittäminen yksistään enää riittäneet. Vanhemman rooli muuttui rajoja asettavaksi ja ohjaavaksi. Pohdin, miten rajoja nykyään asetetaan, kun vanhempien ja nuorten suhde on muuttunut niin paljon. Onko vanhemmuus kadottanut otteensa aikaisempaan verrattuna ja onko meistä tullut liian suvaitsevaisia?

Haastavinta on puhua pelaamisesta niin, että siinä olisi positiivisia ja rajoja asettavia puolia samassa keskustelussa. Olen lukenut tällaisesta lähestymistavasta useasta oppaasta, mutta käytännössä sitä on vaikea löytää. Vaikka miten hienotunteisesti yritin puuttua asiaan, niin poikani vain kielsi, että älä puutu, tiedän mitä teen. Lopulta, pelaamisesta tuli niin arka aihe, että pieninkin viittaus siihen sai molempien defenssit nousemaan. Pelaamisesta tuli tabu.

Puhumattomuuden ja voimattomuuden kokemuksen seurauksena sitten vedin sähköt pois päältä pääkatkaisimesta. Silloinkin se tuli reaktiona siihen, että oli pakko saada unta. Oli itse nukuttava.  

Offline / NYT

Sähköjen katkaisu ei ollut käännekohta mihinkään. Se oli vain yksi tapahtuma muiden joukossa.

Sitten pojan tilanne muuttui, hän aloitti opiskelut. Hän alkoi ottamaan vastuuta opiskelustaan ja pystyi sitoutumaan opintoihin hyvin. Hän ei enää valvonutkaan öitä, vaan alkoi rakentamaan arkirytmiä ja elämään yhdessä auringon kanssa.

Nyt 18-vuotiaana poika on alkanut indikoimaan, ettei pelaaminen enää kiinnosta. On jännittävä nähdä, mitä alkaa tapahtua. Mitä tulee tilalle? Puoli vuotta on mennyt aika hyvin, mutta ei mulla ole aavistustakaan siitä, mitä jatkossa tapahtuu. Poikkeuksellista tässä tapauksessa on, että tällä kertaa motivaatio tulee pojasta itsestään. Pelaajan on itse koettava motivaatio ja tarve uusiin käänteisiin. Nyt ollaan ehkä uudessa vaiheessa.

On kiinnostavaa, olivatko pelit niin intensiivisiä ja oliko se sisältö niin vahvaa siellä pelimaailmassa, että sen jälkeen on vaikeaa löytää sellaista samanlaista innostusta mihinkään muuhun asiaan. En tiedä, onko huono verrata pelaamista huippu-urheiluun, mutta huippu-urheilijan uran jälkeen entisen urheilijan on hirveän vaikea löytää mitään muuta yhtä kiinnostavaa.

On todella pelottava ajatus, että pojastani tulisi näköalaton. Ettei poikani löytäisikään itsellensä mitään yhtä kiinnostavaa ja innostavaa. Lopettaminen voi olla käänne hyvään, mutta se voi olla käänne huonoonkin. Toivon, että tästä alkaa rakentumaan jotain, mikä tukee hänen kasvuaan ja omaa elämäänsä.  

Vanhemmuus

Kun tilannetta katsoo jälkiviisaana, tuntuu että teki virheen siinä, etten ollut niin terävänä suhteessa peleihin. Ei kukaan viisi tai kuusi vuotta sitten puhunut pelien haitallisuudesta, eikä siihen törmännyt missään. Se oli silloin vielä aika uusi asia. Silloin mietittiin vain pelien ikärajoja. En voinut silloin edes kuvitella, että tällaisesta asiasta kuin tietokonepelaaminen voisi tulla ongelma, kunnes siitä tuli ongelma.

Kun huomio kiinnittyi asiaan, lähdin aktiivisesti selvittämään, mitä tässä ajassa tapahtuu ja mikä on pelien merkitys. Kävi ilmi, että kyseessä on aika iso muutos. Ehkä meidän olisi pitänyt kollektiivisesti kokoontua sen kaveripiirin vanhempien kanssa, miettiä ja pysähtyä siihen tilanteeseen. En tosin tiedä, olisiko sillä ollut mitään merkitystä. Tällaisia sitä miettii jälkikäteen, kun oli vanhempana silloin täysin valmistautumaton.

Poika ei itse ole missään vaiheessa sanonut, että olisi toivonut, että vanhempina oltaisiin tehty jotain toisin. Saattaa olla, että myöhemmin aikuistuessa hän näkee asiat etäämmältä ja pystyy nimeämään asioita –esimerkiksi, ”tossa te teitte virheen” tai ”olisittepa olleet silloin tiukempia sen pelaamisen kanssa”.

Käsitykseni kasvamisesta on muuttunut aika paljon. Ennen ajattelin, että ihmisistä tulee kasvatuksensa tulos. Nyt tuntuu, että jokaisesta tulee sellainen kuin tulee ja hyvin monesta eri syystä. Jokainen kasvaa omanlaisekseen. Kasvaminen on niin monimutkainen ja moniselitteinen asia.

En ajattele, että lapsen pitäisi kokea samoja asioita kuin minun. Vanhempana toivoisi vain, että lapsi löytäisi omat kiinnostuksen kohteensa, joiden toteutumista vanhempana voisi tukea.

Nyt haluaisin pystyä löytämään sellaisia asioita, mitkä auttaisivat myös muita vanhempia löytämään ja myöntämään missä tilanteessa he ovat. Vertaistuki on siihen yksi hyvä ja toimiva muoto.