Aleksi

Ongelmallisesti pelannut Aleksi on tehnyt elämänsä aikana paljon suuria suunnitelmia ja vaatinut itseltään paljon. Sen ymmärtäminen, kuinka paljon pelaaminen vaikutti suunnitelmien toteutumiseen, vei aikaa. Taistelu riippuvuutta vastaan on edelleen osa Aleksin elämää.

Ala-aste – kiinnostus pelaamiseen herää  

Koin voimakasta saavuttamisen tunnetta, jos onnistuin läpäisemään pelin, sillä se ei suinkaan aina onnistunut. Muistan näihin aikoihin haaveilleeni pelaavani serkkujeni pelaamia pelejä, kuten Warcraft II tai Startcraft I, joita pystyi pelaamaan kaveria vastaan. Niiden pelaaminen näytti hienolta ja intensiiviseltä – sai kerätä resursseja sekä rakentaa rakennuksia ja joukkoja ja sitten johtaa niitä. 

Ala-asteella minulla ei ollut kiusaamisen vuoksi juurikaan kavereita. Opettajani kuitenkin tutustutti minut toiseen yksinäiseen poikaan, jonka kanssa aloimme puhua peleistä. Hänestä tuli lähes ainoa kaverini ja pelit olivat oleellinen osa vuorovaikutustamme ja yhdessäoloamme seuraavien vuosien ajan. Hänen kauttaan tutustuin peleihin, joista tuli suosikkejani, esimerkiksi Age of Empires II,  Diablo II ja Dynasty Warriors. Olin säästäväinen ja ostin säästöilläni Pleikkari ykkösen, jolla pelasin Spyroa,  Tekken 3:sta ja Harry Potteria.   

Jossain vaiheessa huomasin, etten enää viihtynyt ainoan kaverini seurassa. Siitä huolimatta hänen luonaan oli kiva pelata. Koska meillä oli hyvin vähän sellaisia pelejä, joita useampi pystyi pelaamaan samanaikaisesti, usein toinen pelasi ja toinen katsoi. Jouduin useammin katselemaan, koska tietokone tai pelit eivät olleet minun. Se tuntui usein tylsältä ja olisin ennemmin pelannut, mutten oikein voinut tilanteelle mitään.

Yläaste – loppu kiusaamiselle

Yläaste toi mukanaan uusia tuttavuuksia. Löysin oman ryhmän, jossa sain viettää aikaa koulussa. En kokenut olevani kovin tärkeä ryhmälleni ja minua jopa kiusattiin sen sisällä, kunnes ratkaisin tilanteen haastamalla kiusaajaani pitkäjänteisesti tappeluun välituntisin, ja hän lopetti kiusaamisen. Kiusaamisen jälkeen sosiaaliset taitoni alkoivat parantua. Uskalsin avata suuni, koska ei ollut enää pelkoa, että siitä alkaisivat pilkkaavat ja väheksyvät kommentit.  

Vaikka saatoin näihin aikoihin pelata kuinka paljon tahansa, poistuin silti edelleen helposti koneen ääreltä. Meillä oli kotona aina tosi huono netti eikä nettiä ollut oman huoneeni koneella, minkä takia en koskaan pelannut netissä. Lempipelini olivat yksinpelejä, jotka pystyin aina tallentamaan ja myös lopettamaan miltei koska tahansa. Arvostin myös paljon omaa untani, ja koska pelaamistapani oli korkeaa suorittamista vaativaa, pelaaminen väsyneenä ei ollut vaihtoehto. Koska nukuin yöni, eikä pelaaminen estänyt minua lähtemästä johonkin pakolliseen menoon ja niin kauan kuin koulu meni hyvin, ei pelaaminen tai muu käytökseni huolestuttanut minua tai läheisiäni pitkään aikaan.  

Lukio – paikkakunnan vaihtaminen ja koulumenestystä vaikeuttavat paheet 

Vaihdoin paikkakuntaa mennessäni lukioon. Ensimmäisten päivien pilkkaavista kommenteista huolimatta sain vihdoin aitoja kavereita, jotka ovat yhä osana elämääni.   

Ahdistuin vaatimustason noustessa lukiossa. Yhtäkkiä en enää pysynyt muiden perässä vaan jäin jatkuvasti jälkeen. Lopulta en enää tehnyt kotitehtäviä tai keskittynyt tunneilla. Olin tippunut liian kauas muista, enkä ymmärtänyt tuntien sisältöjä.   

Aloin miettiä, mikä oikein aiheuttaa sen, etten tahtonut saada asioita aikaiseksi enkä pysynyt muiden mukana. Listasin asioita, joita tein sillä ajalla, mitä en onnistunut käyttämään hyödyllisesti. Listasta tuli seuraavanlainen: manga, anime, elokuvat, tv-sarjat ja tietokonepelit. Listani otsikoksi kirjoitin ”paheet”.  

Kunkin paheen painotus oli kausittaista kestäen intensiivisesti muutaman viikon, minkä jälkeen vaihdoin johonkin toiseen. Paheeni kietoutuivat yhteen siten, että yhden tekeminen herätti himoa tehdä toista. Tarkkaillessani omaa toimintaani olin yllättynyt, kuinka monista asioista minun piti kieltäytyä. 

Taistelua tahdonvoiman avulla

Yritin vähentää paheideni tekemistä ja suunnata aikani hyödyllisiin asioihin. Se ei ollut helppoa. Minun oli todella epämukava olla, jos en tehnyt jotain paheistani. Ne nousivat mieleeni jatkuvasti. Pahimpina aikoina sain puolesta tunnista useampaankin tuntiin kestäviä “addiktiokohtauksia”, joiden aikana pelihimo oli epäluonnollisen suurta.

Tuntui kuin kysymys “Mitä jos vähän pelaisit?” olisi kirjoitettu jättimäisillä kirjaimilla mieleeni täyttäen ajatukseni. Toisinaan ei auttanut muuta kuin liimautua penkkiin ja keskittyä olemaan nousematta ylös ennen kuin kohtaus menisi ohi.

Vaikka kohtaukset olivat henkisesti rankkoja, sortumista ei juuri tapahtunut niiden aikana. Pahin hetki koitti sen sijaan kohtausten jälkeen, voitetusta kamppailusta rasittuneena. Mieleen hiipi usein ajatus siitä, että koska olin onnistunut kontrolloimaan itseäni, pystyisin taas pelaamaan vähän ja lopettamaan ajoissa. Se oli riippuvuuden huijaama ajatus. Siksi retkahtaminen tapahtui usein nimenomaan kohtauksien jälkeen. 

Tahdonvoimaa riitti alussa paljon. Oli motivaatiota ja vahvaa uskoa siihen, että tilanne muuttuisi ja paranisi nopeasti. Aluksi tahdonvoimalla sai tuloksia – ehkä viikon ja sitten enää muutaman päivän ajaksi. Lopulta pelkkä tahdonvoima ei enää riittänyt estämään repsahduksia.   

Pelaamalla paha olo pois 

Kaikki ensimmäiset pyristelyni tuntuivat huipentuvan yhteen huonosti menneeseen koeviikkoon. Tahdonvoima oli jo monta kertaa osoittautunut riittämättömäksi, mutta yritin käyttää sitä vielä viimeisen kerran. Latasin kaikki odotukseni onnistumiseen.

Maanantaina oli viikonlopun päätteeksi pitkän matematiikan koe, johon päätin asettaa viikonlopun aikaiset tavoitteeni. Suureen urakkaan ryhtyminen jännitti minua ja päätin rentoutua pelaamalla hiukan Warcraft III:sta. Aloin pelaamaan ajatuksenani pelata vain hetki, ehkä tunti tai kaksi. Tunti venyi koko illaksi.  

Menin nukkumaan ajatellen, että huomenna aloittaisin tehtävien tekemisen. Lauantaina piilevä ahdistus alkoi nousta ja ajoi minut pelaamaan. ”Pelaan vain hetken”, sanoin itselleni. Pelasin pikkuhiljaa pienissä erissä koko päivän ja ahdistus kasvoi. Sunnuntaina minun olisi aivan pakko opiskella, jotta voisin menestyä kokeessa. 

Sunnuntaina ahdisti aivan järjettömästi. Paineet olivat kovat. Nyt pelaaminen alkoi lyhyen tuskailun jälkeen lähes automaattisesti. Paha olo oli saatava pois. Lopulta neljän tai viiden aikaan lopetin. Tajusin, että peli oli menetetty. Mitään mahdollisuuksia ei enää ollut. Olin tokkurassa, muutaman päivän pelaaminen oli tehnyt minusta turran. Ajatukseni eivät luistaneet. Keskittyminen oli vaikeaa. Tunteja ei olisi kuitenkaan tarpeeksi. Nyt onnistuminen edellyttäisi minulta suoritusta, jollaiseen en ollut koskaan pystynyt, enkä pystyisi nytkään.  

Pettymys itseen ja pelko tulevaisuudesta

Mietin, mitä tästä tulisi. Miten minusta voisi mitenkään tulla yhtikäs mitään, jos en saa opiskeltua edes yhtä viikonloppua? Kaikki kasaantui. Kaikki epäonnistumiseni. Kaikki tekemättömät asiani. Kaikki asiat, joissa olin huono. Kaikki asiat, jotka olivat väärin ja joiden olisi pitänyt olla toisin. 

Minun pitäisi pystyä opiskelemaan. Minun pitäisi pystyä olemaan hyvä koulussa. Minun pitäisi pystyä pitämään lupaukseni. Minun pitäisi pystyä toteuttamaan suunnitelmiani ja aikomuksiani. Viikonloppu oli osoittanut, etten pystynyt mihinkään. Pystyisinkö ikinä mihinkään? Mitä minusta joskus tulisi – kotini ja tietokoneeni orja, joka ei saa edes töitä tai perhettä? Joku, joka epäonnistuu elämässään ja kaikissa asioissa, joita yrittää? Yksinäinen. Surkea. Huono. 

Luin riippuvuuksista paljon netistä. Päättelin, että minulla oli sellainen tehtyäni muihin riippuvuuksiin liittyviä testejä ja yritettyäni soveltaa niitä omaan käytökseeni ja tilanteeseeni. Analysoin, että ongelmana oli osaksi kotiympäristöni, koska riippuvuusajatukset piinasivat minua pahiten kotona. Kun olin muualla, himoa ei esiintynyt samalla tavalla. Ajattelin, että minun pitäisi muuttaa pois kotoa, jotta ympäristö muistuttaisi minua vähemmän riippuvuuksistani ja paheistani.  

Taistelukeinot pelaamista vastaan

Ensimmäinen muutto omilleni ei jäänyt viimeiseksi yrityksekseni kontrolloida paheitani ympäristön vaihtamisen avulla. Jokainen muutto auttoi ensin ja olin usein toiveikas sen tuomista hyödyistä. Nyt alkaisi parempi elämä. Saisin taltutettua riippuvuuteni. Saisin toteutettua suunnitelmani. Saisin opiskeltua ja muut kiinni. Saisin hyvät arvosanat ylioppilaskokeista.  

Kesän alku uudessa asunnossa meni mukavasti. Pidin kalenterissa kirjaa hymynaamoista, jotka kertoivat, kuinka hyvä päivä minulla oli riippuvuuden suhteen. Syksyn lähestyessä naamat alkoivat vähitellen kääntyä surullisemmiksi. Pelihimoni olivat nousseet ja ajauduin usein lapsuuden kotiin täyttämään niitä. Siitä ei ollut enää pitkä matka siihen, että arjen pyörittämisen vuoksi hain oman koneeni uuteen asuntooni. Lopulta olin siinä pisteessä, että minun oli eristäydyttävä mökille lukemaan keväällä koittaviin yliopiston pääsykokeisiin, jotta saisin itseni irti koneista.

Muutto pois kotipaikkakunnalta – ja takaisin

Yliopiston pääsykoe oli lukemiseeni nähden yllättävän helppo ja pääsin opiskelemaan. Hyväksymiskirjeen saatuani sain tietää, että kokeeni pistemäärä oli sen vuotisista hakijoista korkein, 55/60 pistettä.   

Opiskelupaikkakunnalle muuttaessani en tälläkään kertaa ottanut tietokonetta mukaani. Huomasin pian oleilevani paljon koulun tietokoneilla, joten otin yhteyttä YTHS:n psykologiin. En kuitenkaan saanut keskusteluista kaipaamaani tukea koneella olemisen vähentämiseen. 

Epäonnistumisten kautta havahtumiseen 

Minulle oli aina ollut tärkeää olla hyvä koulussa ja kaikessa muussakin, mutta kärsin suunnattomasti siitä, että suurimmassa osassa elämääni kuuluvista asioista en kokenut olevani lainkaan hyvä. Olen epäonnistunut useasti kandidaatintutkielman kirjoittamisessa ja muissa itseni tai toisten asettamissa tavoitteissa. 

Voin sanoa rehellisesti yrittäneeni kovasti. Tein suuria suunnitelmia, mutta silti esimerkiksi vaihdossa ollessani uutta kieltä opetellessani jokainen minuutti opiskelua oli tuskaa. Opiskelun sijasta aloin katsoa Youtubesta pelivideoita ja lopulta päädyin pelaamaan itse. Tällaiset epäonnistumiset saivat sisäisen puheeni kääntymään negatiiviseksi ja itseäni vähätteleväksi. Jokainen epäonnistuminen, unohdus tai virhe tuntui äärimmäisen pahalta. Mietin, miksen jo osaa. Miksi olen näin tyhmä? Miksi opiskelu ahdistaa minua? Miksi pieninkin virhe tuntuu pahalta? Miksi parhaimmistakin yrityksistäni epäonnistun näin?  

Silloin ymmärsin, että olin asettanut tavoitteeni aina sillä oletuksella, että olisin todella hyvä, aikaansaava, ahkera ja älykäs. Ja, että minulla ei olisi riippuvuutta. Halusin vain olla hyvä ja se sai minut tekemään epärealistisen suuria suunnitelmia. Luulin, että voisin opiskella pitkiä päiviä ja että pystyisin kaikkeen. Suunnitelmani olivat loogisia ja hyviä, mutta tehty toiselle henkilölle. Oletukseni, johon suunnitelmani olivat rakentuneet kaikkien näiden vuosien ajan, olivatkin olleet järjestelmällisesti vääriä.

Ajattelin, etten ollut tarpeeksi hyvä ja etten ollut halunnut myöntää sitä. Se tuntui äärimmäisen pahalta. Kaikki, mikä osoitti tai vihjasi, että olen huono, tuntui kohtuuttoman pahalta. Käänsin katseeni sisälleni. 

Mieleeni ei tällöin tullut muistoa, vaan tunne. Siitä tunteesta rakensin tilanteen: Minua kiusataan. Lapset ovat ympärilläni. He pilkkaavat minua. He sanovat, että olen huono. He kiusaavat minua, koska olen huono. En halua olla huono. Jos en olisi huono, he eivät kiusaisi minua. Haluan olla hyvä. Lapset arvostavat, kun on hyvä asioissa. Jos olisin hyvä, niin he olisivat kavereitani. Minulla olisi kivaa, olisin heidän kanssaan. Unelmani on olla hyvä.  

Minuun oli jäänyt jälkiä jo päiväkodissa alkaneesta kiusaamisesta ja häpeästä, jota tunsin, koska minulla ei ollut kavereita. Minuun oli jäänyt jälkiä siitä, että kun vihdoin luulin saavani ystäviä yläasteella, yksi heistä päätyi kiusaamaan minua. Olin luullut, että näiden asioiden täytyi kertoa jotain minusta.    

Pienikin epäonnistuminen, pienikin merkki huonoudestani toi sen saman pahan olon, minkä kiusaaminen minulle aiheutti.  Siitäkin huolimatta, ettei minua enää kiusata ja minulla menee paljon paremmin kuin silloin. 

Ymmärsin, että saan olla huono ja pärjään sellaisena kuin olen. Siitä tuli helpottunut, hyvä ja vahingoittumaton olo.  Virheet eivät tuntuneet enää niin pahalta. Sain järjestettyä asioita ja tartuttua toimeen. 

Vaatii kuitenkin paljon työtä pitää vanhaa ahdistusta taustalla. Minun pitää muistuttaa itseäni jatkuvasti siitä, että saan olla myös huono ja että se ei haittaa. 

Identiteettikriisi ja parisuhde   

Asioiden oivaltaminen sai aikaan identiteettikriisin. Tuntui kuin kaikki, mihin olin perustanut itseni, olisi poissa. En tiennyt, kuka olen tai miksi toimin kuten toimin. Minulla ei ollut hajuakaan tulevaisuudestani. Olin hukassa. Meni aikaa ennen kuin asiat loksahtelivat paikoilleen. Opiskelut alkoivat sujua hieman paremmin, mutta kamppailin yhä riippuvuuskäytökseni kanssa.  

Löysin vaihdosta palattuani uuden seurustelukumppanin. Hän ei ensin meinannut ottaa riippuvuuttani tosissaan. Asia konkretisoitui kuitenkin pian, kun innostukseni uuteen peliini, Dark Soulsiin, ei hiipunutkaan luonnollisesti.  

Olin aina aiemmin haaveillut, että minusta olisi pelien kohtuukäyttäjäksi. Se on valhe.

Minun oli siksi muutettava ajattelutapaani: minun piti hyväksyä, että olen pysyvästi pilalla ja että minun tulisi jättää riippuvuuteni pysyvästi pois. En enää voisi pelata tai olla normaalisti ja huolettomasti koneella. Riippuvuuteni tulisi aina olemaan osa minua, piilossa mutta potentiaalisena. Elämäni ei tässä kaavassa tulisi enää ikinä olemaan normaalia, vaan aina muista poikkeavaa. Se minun olisi hyväksyttävä.  

Tämän ymmärrettyäni pyysin apua lähimmäisiltäni ja tyttöystäväni suostui auttamaan minua. Asetimme televisioon, tietokoneeseen, Ipadiin ja Iphoneen lukituskoodit, jotka vain hän tiesi. Ensimmäiset puoli vuotta tarkistin joka ikinen päivä, olisivatko lukituskoodit jääneet sittenkin auki.  

Retkahdukseni olivat rasite suhteellemme ja aluksi tyttöystäväni syytti niistä itseään, jos häneltä oli vahingossa jäänyt lukitus auki. Retkahdus ei kuitenkaan tarkoittanut, että luovuttaisin. Puolen vuoden jälkeen huomasin, etten enää tarkastanut lukituksia joka päivä. Riippuvuuskäytökseni väheni tuolloin pysyvästi suhteessa aiempaan. 

Mitä tehdä kaikella vapautuvalla ajalla?   

Kamppailin tämän jälkeen kuitenkin yhä pelaamisen hillitsemisen kanssa ja vapaa-aika tuntui ponnistelulta. Kesäloma nostatti minussa kriisin siitä, mitä tekisin. Olin viettänyt lomat aiemmin lähinnä koneella, mutta nyt se ei ollut mahdollista. En halunnut tehdä mitään. 

Minulle iski kauhea addiktiokohtaus ja himoitsin todella paljon pelaamista. Päädyin painelemaan pakonomaisesti television lukituskoodeja, kunnes löysin koodin, jolla sain resetoitua ja asetettua uuden. Olin järkyttynyt: pääsisin käsiksi pleikkariin. Enhän minä oikeasti halunnut koneelle. Himoni halusi, en minä.   

Olin kuitenkin tähän mennessä käynyt ongelmallisesti rahapelaaville tarkoitetuissa Pelirajaton-vertaisryhmissä. Tapaamiset olivat olleet minulle merkittäviä ja tunsin suurta helpotusta, kun sain jakaa tuntemuksiani muille toiminnallisten riippuvuuksien kanssa kamppaileville. Huomasin, että kun kerroin pelihimoistani muille, ne vähenivät. Hiljaisuus ja asioiden pitäminen itselläni oli vain kypsentänyt ja vahvistanut niitä. Pelirajattoman ansiosta päädyin osallistumaan ongelmallisesti digipelaaville tukea tarjoavaan Digipelirajattomaan  ja minusta tuli sen aktiivi.  

Kun lukituskoodi aukesi, ymmärsin, etten halunnut repsahtaa. Halusin purkaa himoani kokeilemalla lukkoa. En ollut uskonut sen murtuvan. Nyt olin huolissani ja peloissani.   

Lähetin viestiä vertaisryhmäni vetäjälle ja Digipelirajaton-hankkeen työntekijälle. He lupasivat palata asiaan seuraavana päivänä. Jo pelkästään kyseisten tekstiviestien lähettäminen auttoi. Oloni parani jo sillä, että uskalsin hakea itselleni apua. Himoni katosivat. Seuraavana päivänä soittelimme, mutta huomasin, ettei sillä ollut enää vaikutusta – varsinaisella avun hakemisella oli ollut. Silloin saavutin merkittävän virstanpylvään: lukituskoodit ovat pysyneet pitkään sen jälkeen auki.

Ymmärrys auttaa eteenpäin

Kun vihdoin hain tyttöystäväni painostuksesta apua, pyyntööni ei vastattu heti. A-klinikalla minua ei osattu auttaa, koska riippuvuuteni hoitaminen ei kuulunut heidän tarjoamiinsa palveluihin. Tulin silloin epäilleeksi omia ajatuksiani ja tunteitani. Pohdin myös, onko ongelmani edes aito. Tuntui, että minun pitäisi selvitä yksin. Nykyään A-klinikat ovat laajentaneet tarjontaansa, vaikka diagnostiikka ei olekaan virallinen.

Vasta kun uskalsin sanoittaa lauseen, joka oli pyörinyt päässäni päivittäin aina kun minulla oli ollut paha olla, sain todellista apua. Mä haluan tappaa itseni.  

Asian sanominen oli hyvin vaikeaa ja häpesin sen sanomista ääneen, koska en pitänyt sitä kovin vakavana tai isona asiana. Tuntui, että vaikka nuo sanat olivat pyörineet päässäni ja olin miettinyt tapoja, en ollut todella harkinnut tekeväni niin. Siksi en ajatellut, että tuo ajatus olisi vakava, vaan ainoastaan reaktio. Jonkinlainen mielikuva-ajatus, jonka pohjalta en aikonut toimia. Silti se oli soinut toistuvasti päässäni pienimmänkin virheen jälkeen. 

Alkoi tapahtua. Sain pikaisesti ajan psykologille, joka järjesti minulle hoitosuhteen sosiaalityöntekijän kanssa. Sosiaalityöntekijälle rahapelaaminen oli entuudestaan tuttu ilmiö, joten hän tunnisti samoja elementtejä kohdallani ja osasi auttaa.  Minun ei tarvinnut kuvailla riippuvuuttani perusteellisesti alusta saakka saadakseni häntä ymmärtämään, vaan hän ymmärsi mitä ongelmani taustalla mahdollisesti oli ja osasi ottaa oikeat asiat huomioon. Etenimme keskustelemaan pian muistakin asioista, joista puhuttaessa sosiaalityöntekijä osasi huomioida hyvin riippuvuuteni.  Minua ymmärrettiin. 

Pysyvät ratkaisukeinot riippuvuuteen

Olen yrittänyt kamppailla riippuvuuteni kanssa eristäytymällä mökille lukemaan pääsykokeisiin, muuttanut yhteensä ainakin kymmenen kertaa toivoen, että muuton kautta saisin uuden mahdollisuuden, kirjoittanut pahelistan, jonka elementtejä olen systemaattisesti vältellyt, kokeillut hypnoosia, jota on hyödynnetty muun muassa nikotiiniriippuvuuden hoidossa ja asentanut lukituskoodeja elektronisiin laitteisiin. Olen yrittänyt kamppailla riippuvuuttani vastaan yksin useiden vuosien ajan, mutta yritysteni hyödyt ovat jääneet lyhytaikaisiksi.   

Riippuvuuskäytökseni ovat siirtyneet helposti muihin, toissijaisiin asioihin, jos en ole esimerkiksi päässyt pelaamaan suosikkipeliäni poistettuani sen. Saatoin korvata pelaamisen katsomalla videoita, joissa joku muu pelasi Youtubessa tai Twitchissä. Yhdessä vaiheessa lisäsin Googlen kiellettyjen sivujen listalle, sillä aloin etsiä Googlen kuvahausta kuvia poistamastani pelistä. 

Monet kokeilemistani keinoista epäonnistuivat, koska en nähnyt ongelmaani pysyvänä osana elämääni. Haaveilin usein siitä, että voisin palata takaisin normaaliin pelaamiseen ja saatoin siksi “kokeilla” pelaamista, jos tilanne oli hyvä. Vaikeina aikoina pelaaminen on varma hyvän olon lähde. 

Minulle pidempiaikaisempaa apua ovat tuoneet ainoastaan pysyvät rajoitukset ja estot koneelle pääsyyn. Silloin sortumisen riskiä ei ole ollut, oli olo kuinka hyvä tai huono tahansa. Läheisten ja ammattilaisten kanssa keskustelusta oli minulle hyötyä vain silloin, kun koneelle pääsyni oli rajoitettu. Rajoitusten ansiosta himoni pieneni ja minun oli mahdollista alkaa käsitellä sitä ja muita elämäni ongelmia. Lukitus on edellytys sille, että mikään muu voi auttaa, mutta se ei yksin riitä ratkaisemaan ongelmaa. 

Kun aloitin kamppailuni riippuvuutta vastaan, kuvittelin kaikkien ongelmieni kumpuavan siitä. Rajoitusten ansiosta minulle kuitenkin ilmeni, että minun täytyisi työstää monia muitakin asioita, jotta tarvetta ja painetta riippuvuudelle saisi poistettua. Kun lukitukset olivat käytössä, koin vihdoin saavani apua ja hyötyväni keskusteluistani ammattilaisten kanssa. Oli rauhoittavaa pystyä puhumaan omasta pelihimosta ja muista omaan elämään liittyvistä ongelmista. 

Riippuvuus kulkee mukana

Pelatessani ja paheitteni äärellä tuntui siltä, että uppoaisin niiden maailmaan sekä unohtaisin itseni ja tunteeni. Tuolloin ”minä” tuntui usein todella pahalta ja paheeni olivat keino päästä tuosta pahasta olosta pakoon, joskin vain hetkeksi.  

Viime vuosina olen ollut opiskelujen ohella töissä myyjänä ja sittemmin toimistotyöntekijänä. Nämä työtehtävät ovat olleet minulle tärkeitä ja tuottaneet paljon iloa. Työt ovat myös auttaneet pitämään pelihimoani kurissa. Koen saavani tietyistä työtehtävistä samanlaista hyvän olon tunnetta kuin pelaamisesta ja sellaisina aikoina minun ei tee mieli pelata tai paeta itseäni ja omia tunteitani. 

Tyttöystäväni, jonka tapasin vaihdosta palattuani, on nykyinen vaimoni. Olen kokenut jotain, mitä en ikinä uskaltanut toivoa. Riippuvuus on tuottanut ajatuksen, jonka mukaan en voisi ikinä elää sellaisella tavalla, joka mahdollistaisi parisuhteen. Olen nykytilanteesta huojentunut, iloinen, onnellinen.

Vaimoni on minulle äärimmäisen tärkeä ja hän on ollut äärimmäisen merkittävänä apuna tässä kaikessa. Tuntuu, että ilman häntä kamppailuni riippuvuuteni kanssa ei olisi voinut kääntyä voitoksi. Hän on piristänyt minua silloin, kun olen ollut allapäin. Hän on keksinyt tekemistä, kun en ole halunnut tehdä mitään. Hän on pitänyt kotiamme kunnossa, kun en ole itse jaksanut. Hän on tukenut ja lohduttanut minua silloin, kun olen sitä tarvinnut. Hän on antanut minulle päivittäin hyvää oloa ja hyviä kokemuksia, jotka ovat luoneet tarkoitusta itselleni. Hän on osallistunut kamppailuuni kanssani tavalla, jota kukaan muu ei ole aikaisemmin tehnyt. Olen mitä olen hänen ansiostaan.  

Kärsin edelleen huonosta itsetunnosta ja kohtuuttomista vaatimuksista itseäni kohtaan. Koen olevani yhä liian kriittinen itseäni kohtaan ja realististen tavoitteiden asettaminen tuntuu vieläkin vaikealta. 

Viime talvena ylivoimainen stressi ajoi minut taas kohti paheitani. Itse pelihimo on pienentynyt, mutta se voimistuu välillä. Olemme vaimoni kanssa päätyneet taas rajoittamaan pääsyäni koneille, etenkin internettiin. 

Ajatus riippuvuuskäytökseni nousemisesta on edelleen haastavaa myöntää itselle. Siihen on välillä vaikea suhtautua sen vaativalla vakavuudella. Minun on kuitenkin hyväksyttävä, että riippuvuus on osa minua ja minun täytyy huomioida se koko elämäni ajan. •