Kuuntele Caroluksen tarina Spotifysta:
Kokemustarinani käsittelee digitaalista pelaamista sekä ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden kokemuksia.
Intohimoni pelejä ja pelaamista kohtaan syttyi jo alle kouluikäisenä. Ala-asteen alkupuolen se olikin vielä kivaa tekemistä kavereiden kanssa, harrastus muiden joukossa. Mitä nyt vanhempien piti välillä patistaa meitä pelaamisen sijaan uloskin leikkimään. Peleissä minua kiehtoi erityisesti se, että ne tarjosivat minulle sopivia haasteita, jotka skaalautuivat oman kehitykseni mukaan, toisin kuin peruskoulu, jossa kaikki tuntui vähän liian helpolta. Siellä on myös aina voinut mokata ja oppia siitä ilman vakavampia seuraamuksia, toisin kuin pitkään koin oikeassa maailmassa voivan. Ongelmani pelaamisen kanssa alkoivat ala-asteen 4. luokalla, kun minua alettiin kiusata koulussa.
Meni aika pitkään ennen kuin kukaan elämässäni olevista aikuisista tajusi minkään olevan vinossa. Olin hyvä peittelemään pahaa oloani, ja ongelmista huolimatta koulumenestykseni ei kärsinyt. Kuitenkin kiusaamisen pahentuessa ja aiemmin ystävikseni luulemieni ihmisten kääntyessä minua vastaan, vetäydyin nettipeliyhteisöihin. Pelaamiseni vaikutti myös nukkumiseeni ja etenkin liikuntaharrastuksiini, jotka olivat olleet minulle tärkeitä. Olin usein koulussa vähillä yöunilla ja skippasin treenejä voidakseni pelata tai koska olin liian väsynyt. Minulla oli kyllä aina joitakin ystäviä koulun ulkopuolella, mutta nettipeliyhteisöt olivat ainoa paikka, jossa koin olevani aidosti hyväksytty ja voivani olla oma itseni. Tämä kiusaamisen aiheuttama kaiken nielevä ulkopuolisuuden tunne jatkui neljännestä luokasta kahdeksanteen asti.
Yhteisöllisyyttä videopeleistä
Kahdeksannen luokan jälkeisenä kesänä, kun olin 14-vuotias, asiat tuntuivat lähtevän muuttumaan parempaan päin. Tapasin uusia ystäviä ja koin ensimmäiset seurustelukokemukseni. Sain itsevarmuutta ja sosiaaliset taitoni kehittyivät. Kahden vuoden ajan elämäni suunta tuntui täysin muuttuneen ja olin onnellinen. Seurustelusuhteet eivät kuitenkaan kestäneet, ja etäännyin hiljalleen myös kavereista, joiden kanssa en pelannut. Pian taas kerran ainoat omaksi kokemani yhteisöt olivat pelimaailmoissa.
Olin jo pidempään haaveillut digipelisisällön tuottamisesta, ja hankittuani 16-vuotiaana ensimmäisen pelitietokoneeni aloin livestriimaamaan pelaamistani suoratoistopalvelu Twitchiin. Promosin striimaamistani sosiaalisessa mediassa ja loin nopeasti pienen, mutta tiiviin yhteisön omaan nurkkaani internetissä. Sain uusia ystäviä ja tapasin ensimmäisen pitkäaikaisen seurustelukumppanini. Livestriimasin keskimäärin viisi kertaa viikossa noin kuudesta kahdeksaan tuntia kerrallaan, ja pidin useita kertoja vuodessa 12 tai 24 tunnin erikoisstriimejä, joiden jälkeen olin aivan loppu. Seurustelukumppanini tuki innostavasti livestriimaus- ja peliharrastustani, enkä kokenut mitään tarvetta pelaamisen vähentämiselle. Lukio-opiskelijana pelaamiseni alkoi kuitenkin vaikuttaa suoriutumiseeni opinnoistani. Lukion toisen vuoden alussa kävin burnoutin partaalla. Valmistuin kuitenkin lukiosta nipin napin kolmessa vuodessa kouluterveydenhuollon tuella. En missään vaiheessa vähentänyt pelaamistani.
Lukiosta valmistumiseni jälkeen muutimme yhteen seurustelukumppanini kanssa, olin töissä kaupan kassalla ja suoritin asepalveluksen. Asepalveluksessa mennyttä aikaa lukuun ottamatta arki oli tasaista eikä minulla ollut mitään syytä muuttaa pelaamistottumuksiani tai elämäntapojani. Hain asepalveluksen jälkeisenä keväänä ammattikorkeakouluun, ja sain opiskelupaikan haluamaltani alalta.
Elokuussa 2019 erosin neljä vuotta kestäneestä parisuhteestani digipelaamisesta johtumattomien syiden takia. Heräsin siihen todellisuuteen, että olin 20-vuotias, sinkku ja etääntynyt monista vanhoista ystävistäni. Reilun neljän vuoden ajan elämäntapani olivat olleet kuralla, ja tämän myötä fyysinen ja henkinen kuntoni sekä arvostus itseäni kohtaan olivat pohjamudissa. Koin itseni epäonnistuneeksi ja riittämättömäksi. Suorastaan inhosin itseäni, eivätkä tunnetaitoni riittäneet ahdinkoni käsittelyyn. Olinhan pitkään tukahduttanut tunteeni peleihin, sosiaaliseen mediaan ja alkoholiin.
Siinä hetkessä ajattelin, että mun elämään täytyy tulla muutos.
Tuosta hetkestä on nyt kulunut neljä vuotta. Nämä kuluneet vuodet ovat olleet täynnä ylä- ja alamäkiä. Ne ovat sisältäneet vaikeita ihmissuhteita, pandemian aiheuttamaa eristyksen tuomaa ahdistusta, alkoholin väärinkäyttöä, opintojen viivästymistä ja monia retkahduksia vanhoihin pelitottumuksiin.
Toisaalta ne ovat myös sisältäneet sisukasta pyrkimystä muutokseen, ammattiavun hakemista, uusia rakkaita ystäviä, vanhojen ystävyyssuhteiden uudelleenrakentamista, naurua, juhlaa ja suuria onnistumisia.
Koen edelleen välillä yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta ja ahdistusta. Mulla on kuitenkin terveitä työkaluja niiden käsittelyyn. Nykyään isona osana päivistä voin rehellisesti sanoa olevani onnellinen. Olen ammattikorkeakouluopintojeni loppusuoralla ja työskentelen merkityksellistä ja haastavaa työtä tekevässä asiantuntijaorganisaatiossa. Arkeni suurena voimavarana olen löytänyt liikunnan ilon uudelleen. Harrastan nykyään joogaa ja boulderointia sekä treenaan salilla. Pelaan videopelejä edelleen satunnaisesti, mutta se ei enää haittaa arkeani, vaan toimii stressinlievityskeinona ja hauskana tapana pitää ystäviin yhteyttä. Se ei kuitenkaan enää tule muiden, tärkeämpien, asioiden edelle.
Videopelaaminen ja kadonnut aika
Videopelaamiseen tuhlaamani ajan – ja käytän tuota sanaa, tuhlata, aika varauksella, sillä pelaaminen ei ole koskaan ollut yksiselitteisesti haitallinen tai huono asia mun elämässä – se on ollut turvasatama, joka on tarjonnut mulle yhteisöjä, joissa oon voinut kokea oloni hyväksi ja riittäväksi, kun oikea maailma ei sitä ole voinut tehdä. Kuitenkin sen digipelaamiseen tuhlaamani ajan vuoksi välillä tuntuu kuin muut olisivat saaneet musta varaslähdön elämään.
Olen onnekas tukiverkostostani, joka on auttanut mua kiipeämään ylös noista pohjamudista ja vastuuttanut mua toimimaan paremmin. Tiedän kuitenkin, ettei läheskään kaikilla samanlaista tukiverkostoa ole. Jos vain pystyn, haluan tarinaani jakamalla rikkoa ongelmallisen digipelaamisen stigmaa ja auttaa siitä kärsiviä ihmisiä löytämään omat yhteisönsä ja tarvitsemansa avun.
Näin lopuksi; olen hiljattain sisäistänyt, että elämä on jatkuvaa isompien tai pienempien epävarmuuksien sietämistä. Emme voi tietää tekevämme oikeita valintoja tai olla varmoja siitä, miten muut ihmiset kohtaavat meidät. Mutta etenkin sinulle, jonka kanssa tarinani resonoi, joka olet kokenut samankaltaisia haasteita, haluan vakuuttaa, että maailma ja muut ihmiset ovat armollisempia kuin ne usein antavat meidän ymmärtää. On vaivan arvoista asettaa itsensä avoimeksi niille.