Eetu

Pelaamiseni alkoi ala-asteella ekalla luokalla kun sain telkkarin ja pleikkari kakkosen. En muista oliko kyseessä joulu, synttärilahja vai olinko pyytänyt sitä lahjaksi. Kavereilla ei siinä vaiheessa ollut vielä juurikaan konsoleita.

Pleikkarilla tuli pelattua paljon esimerkiksi Ratchet and ClankSlant Cooper sarjoja. Näistä tuli useita osia, joita tuli pelailtua. Nämä oli sellaisia tasohyppely ja seikkailupelejä, joita tuli aina välillä pikkuveljien kanssa pelattua. Pelihetket oli mukavia ja siltä ajalta on positiivinen fiilis. Kauheasti ei ole tullut mietittyä, mikä just niissä peleissä oli se asia, mistä erityisesti tykkäsin.  

Yläasteella sain vanhempien vanhan koneen käyttöön ja pelasin sillä esimerkiksi Runescapea, Diablo II:sta ja erityisen paljon Teamfortress II:sta. 


 Runescapessa pidin siitä, kuinka pelissä edistyi ja kehittyi paremmaksi.

Kun aloitin Runescapen, niin luokkakaverit eivät enää hirveästi pelanneet sitä. Heidän Runescape-vaiheensa oli ollut jo ala-asteella. Asia ei haitannut juurikaan. Runescapessa pidin siitä, kuinka pelissä edistyi ja kehittyi paremmaksi. Pääsääntöisesti kivointa oli se, että näki omat tuloksensa ja sen perusteella koki kehittyvänsä ja tulevansa paremmaksi pelaajaksi. 

Mä tein pääasiassa tehtäviä, koska niissä oli hieno tarina. Tarinaa sai selville pikkuhiljaa, hahmo kehittyi ja pääsi tekemään lisää seuraavia tehtäviä. En muista varsinaisesti mitään lempitehtävää, mutta muistan kun läpäisin ensimmäisen vaikeaksi kokemani tehtävän. Muistan sen ”tosi jees” -fiiliksen kun viimein suoritin vaikeana pitämäni tehtävän, Dragon Slayerin.

Runescapessa kaikki hahmot oli aika samanlaisia ja kaikilla niillä pystyi tekemään samat jutut jos niin halusi. Pelissä oli erilaisia ”kykypuita”, mutta käytin kaikkia kykyjä sekalaisesti, eikä minulla ollut mitään lempiskilliä.  

Diablo II:sen druidi

Kuulin Diablo II:sta sitä kehuvalta kaveriltani. Löysin lopulta ”Gamestopista” levykkeen ja pääsin itsekin pelaamaan. Heti alussa se tuntui maagiselta, sitä ennen en ollut tiennyt, että sellaisia pelejä oli olemassa. Ottaen huomioon Diablo II ilmestymisvuoden, sen grafiikat ei olleet ihmeellisiä, mutta itelle se oli mielenkiintoinen peli. En pelannut sitä ihan älyttömästi, mutta pelinä se jäi mieleen. 

Maagista siinä pelissä oli kokonaisuus: kaikki mahdollisuudet hahmolle ja mielenkiintoinen skillisysteemi. 

Verrattuna Runescapeen Diablossa valitaan ensin classi, eli hahmoluokka ja jatketaan sen perusteella eteenpäin, päättäen mitä hahmon kykyjä käyttää ja kehittää.

Pelasin druidilla aika paljon, mutta tulin kokeilleeksi muitakin classeja. Druidi oli ensimmäinen, jolla pelasin ja sen skilleistä Tornado ja Hurricane oli paljon käytössä. Pelasin druidilla Helliin asti, eli kokonaisuudessaan kolme kertaa peli läpi, mutta endgamea, eli esimerkiksi OberTristramia, en pelannut. En tiedä miksen pelannut muita classeja hirveän pitkälle, maksimissaan ehkä yhden läpipeluukerran, eikä välttämättä edes niin pitkälle.

Tuhat tuntia Teamfortress II:sta

Teamfortress II: löysin pikkuveljen kautta. Toinen pikkuveljistäni oli kyseistä peliä halunnut ja saikin sen. Vierestä peliä katottuani ajattelin, että pitäähän sitä itsekin kokeilla. Lopulta pelin kolmannesta osasta tuli yksi eniten pelatuista, yhteensä noin tuhannen tunnin verran monen vuoden ajan. En pelannut killoissa tai klaaneissa, vaan yleensä aina random servuilla. Pärjäsin niissä ihan hyvin, olin usein kolmen parhaan joukossa.

Teamfortressissa pelasin vähän kaikilla hahmoilla. Osat hahmoista oli vaikeampia ja toiset helpompia. Eniten pelasin Pyrolla, se oli helppo classi aloittaa pelaaminen. Pelasin sillä hyvin ja sain sillä helposti porukkaa hengiltä. Pyroa piti kuitenkin treenata, jotta sillä pystyi oikeasti tekemään hyvin juttuja ja taidolla sillä sai hyvin porukkaa hengiltä. Muita pelaajia ärsytti kun pelasi Pyrolla, mutten pelannut sillä sen takia.


Mun vanhemmat suhtautu pelaamisen aika neutraalisti. Heille pelit ei ollut negatiivisia tai positiivisia. Vanhemmat kuitenkin rajoittivat kuinka paljon päivässä sain pelata.

Mun vanhemmat suhtautu pelaamisen aika neutraalisti. Heille pelit ei ollut negatiivisia tai positiivisia. Vanhemmat kuitenkin rajoittivat kuinka paljon päivässä sain pelata. Niihin aikoihin se tuntui tyhmältä, mutta jälkeenpäin ajattelen, että se oli ihan järkevää. Sillä koska, kun mulle tuli vähän huonompi aika nuoruudessa, niin vanhempien rajoitusten takia pelimäärät ei juurikaan kasvanut.

Vuonna 2015 muutin pois kotoa. Silloin pelasin itsekseni aika paljon Path of Exilea. Enimmäkseen olen pelannut niin Path of Exilea kuin Diabloakin yksikseni. Oon aina kokenut yksin pelaamisen helpommaksi.

Pelinä Path of Exile on aika samanlainen kuin Diablo ja sitä sanotaankin Diablo phonyksi. En tarkalleen osaa sanoa mikä kyseisessä pelissä oli kivaa, mutta pelaan sitä vielä tänäkin päivänä. Path of Exilessä on erilainen skillisysteemi kuin Diablossa. Systeemissä on mahdollista tehdä tiettyjen rajoitteiden ohella skilleista erilaisia ja erilaisia vaihtoehtoja, jotkut vaihtoehdot on tietysti voimakkaampia kuin toiset.

Path of Exilessa pelasin pääasiassa Ranger-classilla, jolla pelataan Boweilla, joten se eroaa hieman Diablon druidista. Mielestäni vaihtelua edelliseen on kivasti, sillä pelityyli on mukava koska siinä on tempoeroja, välillä peli on vauhdikas, sitten taas nopea. Pelityyli on ehkä juuri se miksi Ranger-classillä oli mukavin pelata.

Yleensä en pelaa samaa peliä kauhean usein uudestaan läpi. Monesti kaiken kiinnostavan näkee ja kokee yhdellä läpipeluulla. Kuitenkin esimerkiksi Systemshock 2, Fallout New Vegas on ollut mulle sellaisia pelejä, että ne on pelattu useammin kuin kerran läpi.  

Peliaika vaihteli kiinnostuksen mukaan


Joskus saatan pelata kymmenen tuntia päivässä, joskus en ollenkaan. Peliaika riippuu aina sen hetkisestä fiiliksestä.

Pelaan keskimäärin noin 4-6 tuntia päivässä. Tietenkin on päiviä, jolloin en pelaa ollenkaan. Peliajallisen keskiarvon antaminen on hankalaa, koska se riippuu aina viikosta. Joskus saatan pelata kymmenen tuntia päivässä, joskus en ollenkaan. Peliaika riippuu aina sen hetkisestä fiiliksestä.

Mulle pelaaminen ei ole koskaa estänyt lähtemistä minnekkään. Käytän pelaamista lähinnä miellyttävänä ajantappamisena keinona, kun ei ole muutakaan tekemistä. Usein kun tulee uusi peli, pelaan enemmän ja kun peli on läpäisty, niin pelaamisen määräkin laskee sen mukana. Uuden pelin ilmestyminen vaikuttaa enemmän mun pelaamisen lisääntymiseen, kuin esimerkiksi paha olo.  

Ei mulla ole aina fiilistä pelata tai fiilistä jatkaa pelaamista. Koen, että esimerkiksi mainitsemassani Path of Exilessa voi tulla burnout, kun on omasta mielestä pelannut tarpeeksi.Siinä pitää grindata siihen asti, että tulee mittari täyteen ja sitten tuntuu, että on nyt tarpeeksi pelattu. Ei sitä ihan älyttömyyksiin jaksa. 

Kun pelaamiseen väsyy, tai ei jaksa enää pelata niin usein silloin tekeekin mieli tehdä jotain muuta. Ja sitten tekee jotain muuta: katsoo jotain videoita tai selaa nettiä, siivota kämppää tai jotain muuta. Sitä rupeaa kaipaamaan jotain vaihtelua. Pelaaminen on mulle mukava harrastus ja hyvää ajantappoa. Yleensä kun lopetan pelaamisen niin mulle jää hyvä olo.  

Huonompina aikoina unirytmikin meni sekaisin


Silloin heräsin ja menin koneelle, ja lopetti vasta kun piti mennä nukkumaan. Se aika vaikutti erityisesti syömiseen ja siivoamiseen. Unirytmi meni ihan perseelleen.

Joskus mulla on kuitenkin ollut huonompiakin aikoja elämässä. Silloin oon pelannut aika paljon, kymmenestä tunnista eteenpäin. Silloin heräsin ja menin koneelle, ja lopetti vasta kun piti mennä nukkumaan. Se aika vaikutti erityisesti syömiseen ja siivoamiseen. Unirytmi meni ihan perseelleen.

Pahojen aikojen aikana asuessani vielä vanhempien luona en voinut pelata älyttömiä määriä. Vanhemmat rajoittivat tällöin pelaamisaikaani.

Nukuin aina kun sain mahdollisuuden. Nukuin niin pitkään kuin nukutti ja heräsin kun huvitti herätä. Jaksamisen mukaan valvoin koneella ja kun väsyin, menin nukkumaan. Liian väsyneenä pelaaminen alkaa ärsyttää, koska tekee niin paljon virheitä. Vasta kun saavutti sen tietyn väsymyspisteen niin menin nukkumaan. En koskaan ole laittanut herätyskelloa aloittaakseni pelaamisen, ei mulla ole ollut niin voimakasta halua mennä koneelle väsyneenä.  

Pelatessa jos tuli nälkä, niin en kiinnittänyt huomiota siihen. Tavallisesti venytin nälkää iltaan asti, lähinnä energiajuomilla ja muilla sokerijuomilla. En oikein syönyt mitään kunnon välipaloja. Illalla söin jotain mitä olin ostanut, yleensä tarjolla oli valitsemaani einesruokaa. Välillä, mutta harvoin, oli myös päiviä, jolloin en syönyt mitään.  

Ajattelen, että pelin kautta ilmeni, etten tehnyt asioita tai jätin niitä tekemättä. En tiedä, olisinko varsinaisesti tehnyt sen enempää asioita vaikken olisikaan pelannut. Ehkä olisin vain maannut sängyssä ja yhtälailla jättänyt asioita tekemättä.

Huonomman ajanjakson aikana pelaaminen on ollut eskapismia, pakenemista omasta huonosta olosta. Silloin se on toiminut tarpeeksi hyvin, mutten koe, että se olisi paras ratkaisu ongelmaan vaan harhauttaa mielen pois niistä ajatuksista.

Pelin avulla onnistuin pääsemään pelimaailmaan sisään. Peli ikään kuin söi muut ajatukset pois ja oma mieli sai lähteä rakentamaan toista todellisuutta. Pelaamisen jälkeen ajatukset on vielä pelimaailmassa, eikä vielä taika häviä pois heti. Vasta kun aamuisin heräsi, oli taika poissa. Pelaamisen jälkeen tuntuu hyvältä. Jostain syystä kuitenkaan pelaamisen tuottama hyvä olo, ei ole ollut erityisen tärkeää kun on ollut vaikeaa.

Pelaamiseen ei kiinnitetty huomiota

En ole koskaan huomannut, että pelaamisesta olisi tullut mitään fyysisiä oireita, kuten päänsärkyä. En myöskään koe, että minulle olisi ikinä tullut ns. vieroitusoireita pelaamattomuudesta. 

Lähipiirini tietää elämäni huonommista jaksoista, mutta eivät pelaamisesta. Menin aina käymään kun vanhemmat kysyivät. Sain aina käytyä porukoiden luona eikä pelaaminen estänyt mitään. 

Kun vanhemmat kysyivät mitä olen tehnyt, vastasin aina perinteisen ”en mitään ihmeellistä”. He tiesivät, että vietän paljon aikaa koneella, mutta eivät pelaamisestani. Nykyään on selkeästi melko tavallista, että ihmiset on paljon koneella, joten he eivät olleet huolissaan..  

Kyllästyminen luonnollisesti

Mun ei tarvinnut tehdä tietoista päätöstä pelaamisen vähentämiseksi, vaan se tapahtui omia aikojaan.

Kun elämässäni tuli parempi jakso, niin pelaaminen rupesi vähenemään huomattavasti heti. Luulen, että kyseessä oli sama kuin joidenkin yksittäisten pelien kohdalla: kyllästyminen. Pelasin elämän niin täyteen, ettei vaan huvittanut enään. Siirryin katsomaan muita asioita koneelta, katselemaan videoita, lukemaan juttuja ja kuuntelemaan musiikkia.

En koe, että digipelaaminen olisi ollut ongelmallista kohdallani. Olen aina saanut hommat tehtyä, enkä ole kokenut, että pelaaminen olisi ollut niiden juttujen tiellä.

Edelleenkin mun mielestä pelaaminen on hyvä harrastus muiden joukossa. Yhtälailla tapan aikaa pelaamalla edelleenkin kun huvittaa. Koen myös, että pelaaminen on tehnyt hyvää mun mielenterveydelle, koska pelatessani käsittelen samalla vaikeitakin asioita itseni kanssa. Hitaasti mutta varmasti, ei liikaa kerrallaan. Kaikkia asioita ei voi käydä läpi, mutta joitain voi.

Digipelirajat’onissa mukana

Digipelirajat’on on yksi osa mun digipelitarinaa, muttei erityisen suuri osana. Koulutuslapun perusteella kuulin Digipelirajat’onista ja näin sen mahdollisuutena lähteä kokeilemaan. Tullessani mukaan toimintaan, mulla oli hyviä ja odottavia ajatuksia. Tahdoin nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toiminnassa mukana ollessani tietoni digipelaamisesta on lisääntynyt ja nyt näen myös selkeämmin, että liiallisella pelaamisella voi olla myös haittapuolia.

Olen toiminut Digipelirajat’on Bootcampissa vertaisvalmentajana ja se oli mielestäni hyvä kokemus. Mitä kaikkea vertaisvalmentajana ja toiminnassa mukana oleminen tuo tullessaan, en tiedä, mutta uskon sen paljastuvan ajan kanssa.