Elina

Peli vai elämä?

Pakko se oli myöntää. Me oltiin erottu. Olin 26-vuotias, ja ensimmäistä kertaa elämässäni yhtä aikaa täysi-ikäinen ja sinkku. Vaikka tätä ennen olin ajatellut, että elämä soljuu sen perinteisen kaavan mukaan. Luulin, että siinä iässä asuisin yhdessä poikaystäväni kanssa yhteisessä asunnossa, käyden töissä ja ehkä jopa perheenlisäystä suunnitellen. Piti vain myöntää, että meidän parisuhteessa pelaaminen voitti.

Piti vain myöntää, että meidän
parisuhteessa pelaaminen voitti.

Tapaaminen

Me tavattiin lukiossa, oltiin osa samaa kaveriporukkaa. Sitten me vaan huomattiin, että vietettiin koko ajan entistä enemmän aikaa kahdestaan, ilman että muita edes pyydettiin mukaan. Sen jälkeen meidän suhde meni niin kuin voisi ajatellakin. Päästiin lukiosta ja haettiin molemmat opiskelemaan. Ensin itkettiin, kun pelättiin että erotaan kun ei päästy samalle paikkakunnalle opiskelemaan. Onneksi välimatkaa oli alle kahden tunnin matkan verran ja pystyttiin näkemään melkein joka viikko.

Koska lähes aina se riita alkoi siitä,
että kaipasin apua
tai ihan vaan yhdessä olemista,
mutta peli oli kesken.

Opintojen loppuvaiheessa me muutettiin yhteen ja sisustettiin kotia. Alettiin haaveilla koirasta ja minä etsin kuumeisesti tietoa eri roduista ja kasvattajista. Loppujen lopuksi meistä tulikin kolme – koira tuli taloon ja sai meidät hetkeksi puhaltamaan yhteen hiileen. Toisaalta me tapeltiin siitä, kuka ulkoiluttaa koiran ja miten se koulutetaan mutta ei ne riidat olleet samanlaisia kuin meidän muut riidat. Kumpikaan meistä ei oikein osannut riidellä, ainakaan rakentavasti. Me huudettiin ja sitten mökötettiin, ilman että me olisi koskaan puhuttu syitä riitaan auki. Koska lähes aina se riita alkoi siitä, että kaipasin apua tai ihan vaan yhdessä olemista, mutta peli oli kesken.

Pari vuotta me asuttiin yhdessä ja elettiin aika tasaista arkea. Näin ystäviäni ja matkustelin Suomessa. Poikaystävä ei niinkään ollut innostunut kavereiden näkemisestä eikä halunnut myöskään matkustaa ulkomaille. Vietettiin kesälomaa mökillä ja välillä vähän festareillakin.

Kun pelit tulevat väliin

Sitten me muutettiin. Poikaystävälläni ei ollut hetkeen enää ollut kunnolla töitä. Eikä minullekaan meinannut opiskelupaikkakunnalta töitä enää löytyä. Muuton aikoihin minua alkoi toden teolla vaivata. Minua ärsytti ja harmitti kun tuntui, että aina kun tulen kotiin niin löydän poikaystävän samasta paikasta. Pelikonsolin luota. Ohjain kädessä. Aina sama peli jauhamassa ja joka ikinen kerta se ”peli oli kesken” eikä sitä voinut jättää millään kesken.

Lauantaisin kun muut ystävistäni vietti päivän kaupungilla ja illat ystävien kanssa, ulkoilutin koiraa ja pesin pyykkiä ja vaihdoin lakanoita ja siivosin ja kävin kaupassa ja laitoin ruokaa. Hoidin työt ja kodin, aika lailla yksin. Poikaystävä istui olohuoneessa ja pelasi. Aina vaan aloittaen uuden pelin sanoen, että juuri sen pelin jälkeen hän sitten alkaa tehdä muita asioita.

Sain kuulla, miten hyvä
harrastus pelaaminen on:
Ei vie rahaa, hän on kotona
eikä juo alkoholia.

Sitten kun poikaystäväni sai töitä, ajattelin, että pelaaminen vähentyy. Hän kävi töissä, mutta kaiken muun ajan hän pelasi. Sain kuulla, miten hyvä harrastus pelaaminen on: Ei vie rahaa, hän on kotona eikä juo alkoholia.

Kaikki se oli totta, mutta samalla pelit veivät koko huomion ja kaiken ajan. Tuntui, että olisikin ihan sama, vaikka hän ei olisikaan kotona, kun mitään kontaktia pelaavaan poikaystävään ei saanut. Muistan, miten monta kertaa menin yksin nukkumaan. Kysyen, että voisitko tulla viereen, mentäisiinkö yhtä aikaa nukkumaan. Mutta ei se käynyt, peli oli kesken. Eikä verkkopeliä tietenkään voi keskeyttää. Sain kuulla saman lupauksen, tämän pelin jälkeen hän lopettaa. Sitten hän tulee nukkumaan. Sen pelin jälkeen hän auttaa siivoamisessa. Vielä yksi peli ja sen jälkeen voidaan tehdä yhdessä jotain. Enää yksi peli. Ja vielä yksi. Sitten se olisi loppu, siltä päivältä.

Ei se peli kyllä koskaan loppunut. Aiemmin loppui meidän suhde. Minusta tuntui, että me olimme jo vuosia ajauduttu toisistamme erillemme. Poikaystävästä tuntui, että en ollut edes puhunut koko asiasta enkä ollut kertonut miten paljon minua ahdisti hänen pelaamisensa. Vaikka olinhan minä puhunut. Välillä huutanut, välillä pyytänyt ja välillä itkenyt, miten aina häviän pelikonsolille. Välillä oli kuitenkin lyhyitä kausia, milloin poikaystäväni pelasi vähemmän. Silloin meillä oli hauskaa yhdessä mutta silloinkin pelkäsin, milloin taas uusi pelin lisäosa julkaistaan niin, että yhteinen aika loppuu.

Eron jälkeen

Meidän eron jälkeen en itse pelannut mitään useaan vuoteen. Olin niin kyllästynyt ja vihainen kaikille digipeleille, että en halunnut kuluttaa yhtään aikaani pelaten. Edelleen huomaan, että parisuhteessa hermostun helposti, jos huomaan että toisen aikaa vie pelaaminen. Arki ja parisuhde, niiden pitäisi mielestäni aina voittaa. Ei elämässä loppujen lopuksi ole merkityksellistä trophyt ja achievementit, vaan tärkeät ihmiset.

Kun katson tuota entistä elämänvaihetta, olen miettinyt, että miksi en puhunut asiasta kenellekään? Minulla on hyviä ystäviä, joille tiedän, että olisin voinut asiasta puhua. Jokin minua kuitenkin esti puhumasta. Pelko siitä, että minua ei ymmärretä. Pelko siitä, että muutkin olisivat olleet sitä mieltä, että tottakai pelaaminen voittaa minut. Että en voisikaan olla yhtä mielenkiintoinen ja kiinnostava kuin pikselit ruudulla.

Toisaalta ajattelen harmissani sitä, että me oltiin molemmat silloin niin nuoria. En ole vihainen entiselle poikaystävälleni vaan ajattelen, että me ei yhdessä osattu käsitellä sitä tilannetta. Jo silloin kun me tutustuttiin, me pelattiin yhdessä. Ja tiesin, että poikaystäväni tykkää ja nauttii pelaamisesta todella paljon.

Mutta sitten kun elämässä tuli vastoinkäymisiä, hän alkoi pelata entistä enemmän ja enemmän. Silloin missään ei puhuttu siitä, että digitaalinen pelaaminen voisi olla ongelma. Että pelit voi koukuttaa ja tehdä kaikesta muusta merkityksetöntä. Että joskus pelaaminen voittaa kaiken muun.

Pelaako läheisesi paljon?