Kuuntele Henrin tarina Spotifysta:
Sinun inspiraatiosi, valosi, yritän vuodattaa tarinani paperille, tekstiksi näytölle, vaan tuntuu että se kaikki tulee ulos kuin kuultavan kelmeänä versiona siitä, miten sen näen ja tunnen itsessäni. Tuo ikuinen myrsky ympärilläni, koko päivän vain istumme kuuntelemassa esitystä tarinan kirjoittamisesta, ja nyt se tulisi sitten kirjoittaa alle kahdessa tunnissa.. Ei minun aivoni näin toimi, varsinkin kun se tarina on elämäni pituinen, ja jokainen piste, jokainen portti minne tahansa, avaa niin paljon kokemuksia sen ympärillä, vaikuttimia, seurauksia, symboliikkaa ja merkityksiä. Jään tutkimaan niitä kuin vanhoja valokuvia siivotessani.
Katson taakseni, mennyttä elämääni, yritän ottaa kiinni jostain ja aloittaa..
Olin kai viel pien poika silloin vain, niin utelias, kaikesta kiinnostunut, kyselevä niin kauan kunnes hiljenin.
Kaikki lapsethan sitä kyselee, ”kaikillahan sitä on”.
En vain kuulemma lakannut koskaan.
Äitini sanoin, jokaisen vastauksen perään kysyin vaan aina uudestaan ja uudestaan, miksi, miten, missä, milloin.
Lopulta ne kaikki pienet eleet, välinpitämättömät vastaukset, mielenkiinnon ja uteliaisuuden puute tuon lapsen loputonta, ihmettelevää tutkimusmatkaa kohtaan, ajoivat minut etsimään vastauksia itsekseni, aikana ennen Internettiä ja Googlea, ja luin paljon, tutkin ja etsin, jokaisen kiven ja kävyn tutkin ja kotiin kannoin.
Kysymykset kuitenkin vain kasvoivat, perheeni hajonnut, kahtia revennyt, uudet välinpitämättömät puolivanhemmat tilalle kasvoivat. Tyhjiötä kai täyttämään heille, vanhemmilleni, vaan itselleni vielä suuremman tyhjiön he loivat, kaiken toivoni turvasta, hoivasta, olemassaolon voimasta imivät, kuin emotionaaliset vampyyrit ikään.
Kaiken sen, he omalla pelollaan kohdata haavoittuvuutensa, veivät hautaansa asti.
Tuolle pohjalle rakentui sen tarinan alku, kun ensimmäiset kokemukset pelien immersiosta, toisista todellisuuksista ja niiden tarinoiden mahdollisuuksista pääsivät houkuttelemaan minut, ikuisen tutkijan, haaveilijan, runoilijan, etsimään sieltä edes joitain niistä olemassa olemisen rippeistä, jotka psyykeni ja henkeni vankilasta oli ehkä kaltereiden välistä päässyt karkuun lentämään.
Siitä alkoi pitkä tieni, näin myöhemmin vasta todennettu, etsiä nuo kadonneet tunteeni, haaveeni, unelmani ja salaiset toiveeni.
Kaikki oli vain kuin ikuista seikkailua ikään, maailmoista toisiin, tasoilta seuraaville, kuin todellisuuksien solukossa, soljuin siinä solujen välitilassa, aina tutkien, tarkkailen, mitä kaikkea ihmeellistä siellä pelisolujen loputtomassa kirjastossa olikaan.
Tuolle matkalle käytin kaikki kouluvuoteni kalliit, koulun hoituessa päivöunelmoiden, oikean elämän kysymykset jo kauan sitten unohtuneet.
Tuo nopean dopamiinin valtatie oli jo rakennettu aivojeni kasvavaan kudokseen, neuroepätyypillisesti rönsyilevään, vielä niin pitkään diagnosoimattomaksi jäävään.
Koulun jälkeen kai, toivoi maailma minulta jotain, vaan ei sitä suoraan minulle kertonut, tahi sanoittanut sitä, miten, millon ja varsinkaan miksi.
Jo kauan kyllästyneenä aikuisten välinpitämättömään valehteluun ja asioiden ikuiseen salailuun, eritoten heidän tasapäiseen, mistään aidosta kommunikoimattomaan tylsyyteen, siihen emotionaaliseen tyhjyyteen ja suoranaiseen typeryyteen, aloin kaivautua piiloon kaikelta, piiloon maailmalta.
Rakensin luolan jonne katosin, jossa päivät, yöt vain datasin.
Sitten rakastuin, elämä heräsi minussa, elin hetken kai vain, paloi tuleni kuin kirkas rovio, vaan paloi samalla siltamme, tuo lapsuutemme pelkojen päälle rakennettu, sillä oli haavojemme veri kuin bensaa, ja sielujemme palava tuli sen kaiken maan tasalle poltti, jättäen vain kasan tuhkaa, haudaten sisäänsä kipujaan vielä pitkään pakenevan, ikuisesti kytevän, vielä monesti uudesti syntyvän ja uudesti palavan sydämen.
Mutta ensirakkaus on erikoinen siitä, että se on niin viaton, ja sen kuollessa, särkyy tuon viattoman sielun usko rakkauden voimasta.
Tuosta alkoi yli vuosikymmenen kestävä pakomatkani Azerothiin, maailmaan jossa itseäni tutkin monin tavoin, loitsujen luoja, tuhon tuoja, vihaani purkaen ja nuo niin kauan piilossa olleet tunteet, edes jotenkin esiin tuoden.
Saavuin, tutkin, haastoin itseäni, tein sitä mitä oikeastikin halusin, tein sen vain siellä, vain ja ainoastaan siellä.
Oikea elämäni oli kuin katkonainen uni, jossa välillä kävin vierailijana, aina kuitenkin ymmärtämättä mitä siellä tekisin, minne menisin, ja taas perimmäiseksi, että kuitenkaan miksi?
Koskaan ei tuo kysymys minulle vastaustaan kertonut, kysyin kai liian harvoin, tai kai niin paljon vaan valintojani arvoin.
Jotain kokeilin aina joskus, pakotetusti, epäonnistuen, yleensä vielä perin surkeasti.
Aistin kaiken sen sanattoman pettymyksen, en sitä sanottaa tietenkään osannut, ja se tunne vei minut aina läpi häpeän, pelon, syyllisyyden ja vihan porttien takaisin sinne minne tuota käsittelemättömien tunteiden ahdistavan painavaa reppua ei minun tarvinnut kantaa. Takaisin niihin maailmoihin, jotka selvästi kertoivat missä olin ja miksi, mitä tulisi tehdä ja miten.
Tutkin maailmoja, vaan en vielä pitkään aikaan itseäni.
Kunnes vihdoin, läpi vuosien, oli nuo alitajunnassani kasvaneet kysymysten siemenet, päässeet sen verran versoamaan, että niiden orastavat lehdet saattoivat ottaa vastaan valoa tietoisuuden.
Istuin metsässä, kiven päällä, ympärilläni vain kaikki se hiljaisuus, kuohunta kaiken elämän, itikoiden imiessä vertani kuin ahnaat pienet punaiset notifikaatiot kaikesta siitä, mitä minullakin tälle maailmalle olisi, jos vain sen antaa osaisin.
Tuossa hetkessä kiteytyi se kokemus ikuisesta yhteydestä, jossa olin jo aina ollut, aivoni vain kertoneet läpi elämäni sitä tarinaa todellisuudesta johon olin niin vahvasti uskonut.
Kuolin kai tuolloin, se mitä olin niin kauan ollut, vihdoin kärsimystensä kuolinpedillä, tuolla uhrikivellä keskellä metsää.
Siellä kuolin, tyhjiin imetty kuori.
Veretön, nimetön, merkityksetön, näkymätön.
Sieluni vajoten alle tuon kiven, sen kohotessa ylleni kuin suunnattoman suuri, jykevä vuori. Ja tuota vuorta kai edelleen kiipeän tänäänkin.
Kun taas vihdoin tuo, elämän henki, minuun asettui jäämään, alkoi matkani tämä, jolla vielä lie olenko puolitiessäkään.
Alkoi matka kasvun, muuttui suhde kipuun, ystävystyimme ensi kertaa, vaan kuin vanha ystävä oli hän jo.
Keitin teetä, kutsuin kylään, istuimme, keskustelimme, itkimme ja halasimme.
Kaikki nuo vuodet kun tunteeni viestintuojina yksinäisen linnani tyrmään olin heittänyt, sieltä heitä nyt vapautin, anteeksiantoa anoin, armoa ja katumusta osoitin.
Heitä edelleen vielä kestitsen, kuuntelen, ja aina uudet matkalaiset, viestintuojat nuo jalot, jotka aistein sisään päästän, nyt kiitollisena kohtaan, heidän tarinoitaan kuuntelen ja jaan, niistä lopun elämääni vielä kasvaa saan.
Nykyään sitä uskaltaakin, nuo linnansa portit avata myös vieraille uusille, omista linnoistaan ulos myös uskaltaneille. Ja samoin sitä opettelee rohkeasti matkustamaan, läpi metsien, vuorten, kylään vieraiden maiden, noiden toistenkin, yksinäisten, samaa yhteyttä etsivien, linnojensa, majojensa, telttojensa ja torniensa asukkaiden.
Tuo ajaton elämä näkymättömissä, vuosien kuihtuessa ympäriltäni, antoi minulle kai lahjan kuollessani seitsemän vuotta sitten tuolla kivellä kohtalokkaalla.
Lahjan sanojen, tarinoiden, kertoa nyt ja aina, kaiken sen, mitä näine aistein koen, näen, tunnen tai en.
Ja jos siitä kokemuksesta, näistä tarinoista, joku jotain itselleen saa, on silloin taas, vuoren huippu tuo, hiukan lähempänä ja lähestyy matkain loppuaan.