Hyppää sisältöön

Joonas

On outoa ajatella, että aloitin pelaamisen jo 4–5 vuotiaana. Isoveljeni sai 8-bittisen Nintendon joululahjaksi. On erittäin todennäköistä, että olen itse päätynyt pelaamaan tällä samaisella konsolilla hieman myöhemmin ja Super Mario Bros. on luultavasti ollut ensimmäisiä pelaamiani pelejä.

Nintendon ohella muistan hämärästi, kun perheessämme oli tietokone, ja sillä pelattava seikkailupeli King’s Quest VII. En muista tietokoneen saapumista, mutta kyseisen pelin ensinäkemisen muistan: isoveljeni pelasi isän vieressä olohuoneessa tuota peliä.

Jälkeenpäin on vaikeaa sanoa, mikä tilanteessa oli niin hätkähdyttävää. Luultavasti koko tilanne oli niin ”siisti”, henkeäsalpaava ja satumainen, että se jäi mieleen. Mystinen luola ja erityisesti jättimäinen skorpioni herättivät mielikuvitukseni ja peli toimikin inspiraationa monissa myöhemmissä leikeissäni, joissa tein esimerkiksi luolia pahvilaatikoista. Peli itsessään oli liian vaikea pienelle lapselle, joka osasi englantia vielä aika huonosti, joten pääsin siinä harvoin kovin pitkälle. Onneksi pelissä sai kuitenkin aina sen alkaessa valita jakson, josta pelin halusi aloittaa. Tällä tavoin pääsin näkemään suurimman osan pelin tarjoamista maailmoista.

Pienenä perheeseen hankitut pelit olivat aluksi lähes poikkeuksetta isoveljelleni. Muita aktiivisesti pelaamiani pelejä tällöin olivat mm. Doom, Command & Conquer: Red Alert ja joskus myös opetuspelit. Doom oli tosin liian jännittävä silloin, kun en käyttänyt kuolemattomuuskoodia. Siinä pelissä hirviöiden lahtaaminen oli minulle pääasia, ja ilman koodia peli muuttui heti liian jännittäväksi, kun pelin hahmo palasi haavoittuvaiseksi.

Mielikuvituksen ruokkiminen ja pelaamisen lisääntyminen

Pelaaminen on kivaa pelkän ajanvietteen vuoksi, mutta myös siksi, että pelien avulla pääsee sukeltamaan uusiin maailmoihin ja kokemuksiin, jotka herättävät mielikuvituksen.

Pelaaminen on kivaa pelkän ajanvietteen vuoksi, mutta myös siksi, että pelien avulla pääsee sukeltamaan uusiin maailmoihin ja kokemuksiin, jotka herättävät mielikuvituksen. Esimerkiksi pienen poikalapsen mielestä peleissä sotiminen oli tietenkin siistiä. Tuolloin monet pelit inspiroivat myös niitä leikkejä, joita leikin yksin. Olin lapsena kuulemma aina viihtynyt yksin ja pelejäkin pelasin useimmiten yksin. Koin olevani noihin aikoihin aika arka. Välillä sukulaistenkin tapaaminen jännitti, joten pakoilin heitä menemällä pelaamaan omaan huoneeseeni.

En myöskään muista, että vanhempani tai moni muukaan olisi ollut useinkaan vieressäni katsomassa pelaamistani. Ala-asteella ja yläasteella saatoin toisinaan kuitenkin pelata myös kavereiden kanssa samalla koneella, esimerkiksi pelivuoroja vaihdellen. Se, että asuin maalla ja kaikki asuivat melko kaukana meistä, saattoi vaikuttaa osaltaan siihen, miksi pelasin paljon. Nuorisotoiminta pikkukylässä oli tietääkseni melko olematonta, enkä tiedä, oliko meillä nuorisotilojakaan.

Uskoakseni pelaaminen lisääntyi myös pelien ja pelikonsolien määrän kasvaessa. Perheeseemme tuli PlayStation, jolle ensimmäinen oma pelini oli isoveljeni kaupassa suosittelema Herc’s Adventures. Hieman myöhemmin isoveljeni osti käytettynä Amiga 500 -pelikonsolin ja läjäpäin retromaisia pelejä, joita pelailin. Tässä vaiheessa englannin kieleni oli jo sen verran hyvää, että pystyin pelaamaan hieman haastavampiakin pelejä, kuten Final Fantasy VIII:aa.

Pelien musiikki inspiroi minua. Pelimusiikki oli asia, joka jäi mieleeni. Harrastin ala-asteella pianonsoittoa ja halusin opetella joitakin peleistä tuttuja sävelmiä, mm. Bachin Toccata & Fuuga D-mollissa tai FF VIII:in musiikit.

Yläaste ja lukio

Yläasteelle siirtyessäni perheemme oli astunut laajakaista-aikaan ja päädyin veljeni vanavedessä Counter-Striken pariin. Counter-Strikestä tuli ala-asteen lopulla ja yläasteen alussa peli, jota pelasinkin usein naapurini kanssa vuorotellen tietokoneella, joskus myös vastakkain.

Yläasteelle siirtyminen oli hieman pelottavaa aikaa, sillä melkein kaikki olivat minulle tuntemattomia. Onnekseni löysin oman kolmen hengen nörttiporukkani, joista kaikki olivat enemmän tai vähemmän peleihin hurahtaneita. Näillä ystävilläni on mielestäni vaikuttavia ansioita: toinen päätyi tekemään omia pelejä massiivisina harrastusprojekteina, joihin minä tein musiikit ja yksi kaveriporukasta työllistyi aikuisena pelitaloon.

Yläasteen puolella sain
oman tietokoneeni,
joten pelaaminen siirtyi olohuoneesta
omaan huoneeseeni.

Yläasteen loppupuolella sain oman tietokoneeni, joten pelaaminen siirtyi olohuoneesta omaan huoneeseeni. Tämä vaikutti oleellisesti pelaamiseni lisääntymiseen. Lukiossa pelaaminen jatkui samanlaisena. Kaksi parhainta ystävääni tulivat myös samaan lukioon ja olimme ensisijaisesti aina yhdessä. Heistä kummatkin olivat kiitettävästi koulusta suoriutuvia niin kauan kuin heidät tunsin. Minä taas yritin aina selvitä kaikesta kouluun liittyvästä, en ollut koulusta niinkään kiinnostunut.

Lukiossa yritin ”vähentää” pelaamista – tai ainakin antaa sellaisen kuvan kavereilleni lopettamalla yhteydenpitoapplikaatio IRC:in käytön. Todellisuudessa istuin koneella edelleen yhtä paljon. Melkeinpä kaiken sen ajan, kun en ole ollut koulussa, ystävieni luona tai harrastuksissa olen pelannut.

On vaikea ajatella, miten lähipiirini on suhtautunut pelaamiseeni. Luultavasti vanhempieni mielestä pelasin liikaa ja välillä he saattoivat käskeä minua pois pelaamasta. Tämä oli kuitenkin melko harvinaista. Vanhempani kuitenkin myös kannustivat minua kiinnostukseni ja omien peliprojektien pariin ja olivat jopa lähettäneet sähköpostitiedusteluita pelifirmoille siitä, miten firmoihin pääsisi töihin.

Muistoja pelaamisen ääreltä

On vaikea sanoa, onko pelaaminen jättänyt minulle varsinaisesti yksittäisiä ”hyviä” muistoja, koska pelaaminen itsessään on ollut useimmiten kivaa. Mieleenpainuvimpia ovat pelisessiot kavereiden kanssa. Välillä toki niissä saattoi tulla riitaa siitä, miten peliä pelataan, tai kuinka paljon kukin saa pelata vuorollaan.

Pelaamiseni rupesi hävettämään minua, kun siitä tulikin synti ja pelaamisen sijaan olisi pitänyt olla töissä. 

Huonoja muistoja liittyy erityisesti lukioon ja sen jälkeiseen aikaan. Perheeni alkoi viestittämään, että olisi aika siirtyä eteenpäin, esimerkiksi kesätöihin. En ollut koskaan oppinut niin oma-aloitteiseksi tai rohkeaksi, että olisin saanut töitä. Toisaalta vanhemmiltakin saattoi tulla ristiriitaisia viestejä, mitä töitä sai tehdä ja mitkä eivät olleet niin hyväksyttäviä. Pelaamiseni rupesi hävettämään minua, kun siitä tulikin synti ja pelaamisen sijaan olisi pitänyt olla töissä. 

Lukion aikaan eniten aikaa vievä peli oli Elder Scrolls IV: Oblivion tai Killing Floor. Muistan silloin katselleeni ulos kesäisestä ikkunasta ja miettineeni, että olisipa kiva olla ulkona eikä sisällä pelaamassa.

Vuoden 2011 kesällä minulle nousi valtava ahdistuksen tunne. Sain vihdoinkin opiskelupaikan yliopistosta, ja muistan koko kesän odottaneeni, että pääsisin vihdoinkin aloittamaan opiskelut ja menemään elämässäni eteenpäin. Olin todella ahdistunut, kun vain pelasin päivät pitkät, ja odottelin siksi syksyn ja opiskeluiden alkua. Pelaamisen määrä oli mennyt yli ja pelaaminen oli alkanut maistumaan puulta.

Uusi paikkakunta ja uudet tuulet

Ensin minua hieman mietitytti, pärjäisinkö yliopistossa. Pelaamisen vähentäminen oli ensin hankalaa, koska en keksinytkään, mitä muuta tekisin. Olin tottunut siihen, ettei ihmisiin noin vain oteta yhteyttä. Pohdin, miten ja millä toiminnalla voisin korvata pelaamisen. Tuntui, että mielikuvitus loppui usein tässä kohtaa kesken. Yhdessä vaiheessa päädyin poistamaan kaikki pelit koneeltani ja muistan sen helpottaneen opiskeluihin keskittymistä hetkellisesti.

Yliopistossa elämääni saapui uusia aktiviteetteja, tuulia ja ihmisiä. Aloin vihdoin tehdä pelaamisen ohella muitakin asioita. Jälkeenpäin voin sanoa, että pärjäsin yliopistossa erinomaisesti. Muutto uudelle paikkakunnalle ja yliopiston aloittaminen oli hieno asia, ja olen siitä tyytyväinen. Opiskelupaikkakuntani on jäänyt minulle todella rakkaaksi paikaksi, jossa vierailen melko säännöllisesti.

Paras ystäväni asui yliopistoaikana kanssani kaksi lukuvuotta ja pelasimme paljon yhdessä. Se oli elämäni onnellisinta aikaa.

Toiveita tulevaisuudelle

Nykyään olen jo aika kyllästynyt yksinpeleihin ja pelaan lähinnä ystävieni kanssa netissä. Toisinaan pelaaminen saattaa tuntua lähinnä stressaavalta harrastukselta eivätkä pelit tunnu vetävän mukaansa enää samalla tavalla kuin ennen. Ajoittainen pelaaminen hyvässä porukassa voi olla mieleenpainuvaa, mutta toisaalta koneella istuminen on alkanut tuntua ylimääräiseltä ja turhemmalta. Nykyään keskityn pienempiin indie-peleihin.

Tavoittelen edelleen ihanneminääni: rohkeaa, ihmisten ilmoille heittäytyvää henkilöä, joka työskentelisi esimerkiksi elokuva-alalla ja luovien töiden parissa. Ristiriitaisesti työskentelen tällä hetkellä mm. pelien parissa, samalla kun yritän vähentää koneella istumista. Toivoisin, että saisin vaihtoehtoja kotona istumiselle ja keksisin, mihin muuhun voisin käyttää aikaani. Pyrin irtaantumaan tietokoneista ja peleistä ja kehittämään osa-alueita, joissa on mielestäni kehittämistä: ihmissuhdetaidot, rohkeus, sitoutuminen, järjestelmällisyys ja muiden ihmisten eteen työskentely.

Toivoisin, että löydän yhä uusia ystäviä, yhtä tärkeitä kuin mitä minulla oli opiskellessani eri paikkakunnalla. Muussa tapauksessa oman onnellisuuteni nimissä minun pitää varmaan muuttaa takaisin opiskelupaikkakunnalle ainakin hetkellisesti tai lomailla siellä pidempiä aikoja.

Toivon, että tulevaisuudessa saisin työskennellä enemmän ihmisten parissa merkityksellisten asioiden äärellä. Toivon, että uskaltautuisin enemmän tv- ja elokuva-alan pariin ja että se osoittautuisi hyväksi ratkaisuksi. Toivoisin, että luonto ja muut ihmiset tulevat tärkeäksi elämäni osa-alueeksi. Toivon, että saan olla ylpeä itsestäni. Tähän asti olen tehnyt monia päätöksiä ja onnistumisia, joista olen ollut ylpeä.

Omalla kohdallani pelaaminen ei välttämättä liity itsessään hyvään elämään. Toivon, että voisin korvata pelaamisen kaikella muulla, missä olisi paljon enemmän ”elämää” mukana. Toisaalta pelaaminen on tuonut minut pisteeseen, jossa koen, että minulla on paljon annettavaa muille.

Vaikka olenkin ollut Digipelirajat’onin keskusteluryhmässä ohjaajana, yritän yhä itsekin opetella hallitsemaan pelaamistani paremmin. Ryhmätapaamisten kautta olen saanut itsekin uusia neuvoja ja omat pelaamiseni motiivit ovat tulleet minulle entistä paremmin selville. On ollut myös kiva huomata, että muillakin on samanlaisia haasteita, enkä ole ainut.

Ryhmätapaamisten kautta olen saanut itsekin uusia neuvoja, ja omat pelaamiseni motiivit ovat tulleet selville entistä paremmin.

+1