Pelaaminen oli Kimmolle ensin tapa viettää aikaa kavereiden kanssa, mutta masennukseen sairastuminen teki siitä pakokeinon. Kimmon tarina kertoo pelaamisen koukuttavuudesta ja pelaamisesta osana muita arjen huolenaiheita.
Tarina ilman pelaamista
Vietin ala-asteaikani homeisessa koulussa ja lähimetsissä kavereiden kanssa. Tuntuu, että koko ala-aste oli sitä, että kaverit sai kylään jonkun yhdessä pelattavan pelin avulla, jota sitten pelattiin puolesta tunnista tuntiin ja lähdettiin sen jälkeen pihalle hölmöilemään. Ulkona teimme puusta aseita ja ammuskeltiin niillä. Muistan, miten vanhemmat huusivat aina ikkunasta, että “tuutko jo kohta sisään, ois kiva, jos oisit joskus kotonakin”.
Yläasteella minulla oli paljon harrastuksia: mopoilua, kendoa, pistomiekkailua, SM-tasoista crossiautoilua ja lennokkien lennättämistä rinnetuulessa isäni kanssa. Kavereiden kanssa puusta aseiden askartelu muuttui laajemmiksi rakennusprojekteiksi muun hauskanpidon ohella. Jos ei ollut tekemistä, sitä keksittiin. Kehitimme itse uusia ulkopelejä vanhojen tuntemiemme rinnalle.
Perhe on aina ollut tärkeä osa mun elämää. Äidin kanssa ollaan molemmat temperamenttisia sieluja, joten otettiin vähintään kerran viikossa yhteen. Isäni taas on hyvin rento ja rauhallinen, eikä koskaan suuttunut paljon mistään.
Lukioon siirtyessä porukka ei paljon vaihtunut – niin opettajat kun oppilaat olivat tuttuja vanhasta koulusta. Kiinnostuin lukioaikana valokuvauksesta ja vietin paljon aikaa pimiössä. Pimiössä aika katosi, kun seurasin kuvien piirtymistä valokuvapaperille. Unohduin sinne muutaman kerran, vaikka olisi pitänyt mennä ruotsin tunnille.
Rakastin fantasiamaailmoita reilusti enemmän kuin teoriaa. Välillä mantsan tunnilla piilotin fantasiakirjan koulukirjan taakse ja keskityin mieluummin siihen. Onneksi opin hyvin kuuntelemalla, joten pääsin lukion ihan hyvillä arvosanoilla läpi.
Lukion jälkeen löysin yhteisöpedagogilinjan, jonne päätin hakea. En ollut ehtinyt panostaa pääsykokeisiin lukemiseen, mutta yllätyksekseni sain kokeesta hyvät pisteet ja pääsin sisään.
Opiskeluni kestivät 3,5 vuoden sijaan 6 vuotta. Olin Irlannissa vaihdossa ja otin aina tarjotut työt vastaan. Puolitoista vuotta olin lähibaarissa töissä ja se vaikutti opiskeluun. Keskiviikkoisin olin myöhään yöhön töissä ja aamulla lyhyiden yöunien jälkeen jatkoin opiskelemaan. Se ei ollut jälkikäteen mietittynä kovin hyvä idea.
Olin opiskeluiden jälkeen vuoden työttömänä ja harkitsin sinä aikana jatko-opiskeluja. Pääsin kuitenkin ensin opiskelupaikkani hankkeeseen töihin, minkä jälkeen sain entisen opiskelukaverini sijaisuuden kotikaupunkini nuorisotyössä.
Tältä tarinani kuulostaisi ilman kamppailuani peliriippuvuuden kanssa.
Pelaaminen alkaa
Muistan sen vapauden kokemuksen, kun isä oli ostanut uuden tietokoneen ja siihen FlightSimulator 97:n. Lennokkeja harrastaneena tuntui uskomattomalta, että yhtäkkiä pystyin lentämään lentokonetta murehtimatta maahan törmäämisestä.
Yläasteen aikana pystyin kytkemään itseni nettiin hiljaisemmin – enää ei tarvinnut pelätä, että äänekkääseen laajakaistaan liittyessä koko talo heräisi. Peliteknologia muuttui. Pystyin pelaamaan ensi kertaa eri paikkakunnilla asuvien kaverin kanssa netin välityksellä.
Pelaamisemme laajeni viikonlopun mittaisiksi laneiksi. Aloitimme perjantaina neljältä iltapäivällä ja lopetimme sunnuntaina puolen päivän aikaan. En silloin vielä miettinyt, pelaanko liikaa. Pelaaminen oli luonteva sosiaalisuuden osa: vietimme kavereiden kanssa aikaa yhdessä ja pidimme yhteyttä pelaamisen välityksellä. Pelaamisen merkitys ei ollut tällöin vielä niin suurta. Kävimme usein ulkona pelaamisen yhteydessä ja mietimme, kuinka upeaa olisi, jos reaalimaailmamme olisi pelimaailman kaltainen. Riehuimme metsissä ja toimme pelin osaksi reaalimaailman tarinoitamme.
Tuntui, että opin pelaamalla paljon. Englannin kieleni vahvistui, kun pelikaveripiirini laajeni ja mukaan tuli esimerkiksi Iso-Britanniasta kotoisin olevia pelaajia. Välillä elin hahmon elämää ja kommunikoin sen kautta. Jaoin myös anonyymisti oman maailman kuulumisia tuntemattomien kanssa. Tuntui luontevalta purkaa tunteita nimimerkin takaa.
Masennus muuttaa pelaamista
Yläasteen aikana pelaaminen oli vielä hauskaa ja mukava tapa tavata kavereita. Pelaamiseni muuttui kasiluokalla, kun masennukseni alkoi nousta esiin voimakkaammin. Pelaamisesta tuli silloin pakokeino masennuksesta.
Pelaamisesta tuli silloin pakokeino masennuksesta.
Kun World of Warcraft -peli julkaistiin, se imaisi sisäänsä. WoWissa minun ei tarvinnut olla minä, vaan pystyin olemaan ihan mikä tahansa halusinkaan olla. Oman hahmon kautta sai luoda oman persoonallisuutensa uudestaan ja olla sellainen henkilö kuin halusi. Oli mahtavaa rakentaa oma hahmo, jona ihmiset minut sitten tunsivat. Kukaan ei tiennyt mun koko persoona, jollen sitä halunnut jakaa. Tuntui vapauttavalta, ettei tarvinnut miettiä, mitä ihmiset ajattelevat. Siinä maailmassa pystyi puhumaan kavereiden kanssa päivän tapahtumista, mutta samalla sinne pääsi myös pakoon arkea.
Pakoon pelimaailmaan
Tuntui, että ajatukseni pakopaikasta karkasi käsistä siinä vaiheessa, kun pelimaailma muotoutui todellisuudeksi, johon tahdoin päästä oikeasti sisään. Pelaaminen alkoi tuottaa ongelmia. Teki mieli pelata koko ajan, enkä halunnut kohdata reaalimaailmaa.
Mitä enemmän pelasin, sitä parempi olo mulle tuli. Sitten tajusin, että oikea elämäni kärsii ja vanhempien kanssa menee huonommin. Vietin kaiken aikani tietokoneella ja se alkoi vaikuttaa perhesuhteisiin. Perhesuhteiden huonontuminen taas lisäsi ahdistustani ja masennustani, jota pakenin tiiviimmin pelimaailmaan. Oravanpyörä oli valmis.
Lukiossa ja ammattikorkeakoulussa torjuin ahdistuneisuuttani koulusta, pelaamisestani, omasta elämäntilanteestani ja ajatuksistani pakenemalla pelaamaan. Kun opiskelu tuntui nihkeältä ja oma elämäntilanne jumitti, pelasin täyttääkseni ajatukseni jollain muulla.
Pelaaminen vaikutti opiskeluun, eivätkä opinnot edenneet, kuten olisin toivonut. En kokenut olevani erityisen hyvä pänttäämään teoriaa, ja pakenin opiskeluja pelimaailmojen ja -mekaniikkojen äärelle. Pelit veivät mennessään. Samanaikaisesti sain pelimaailmasta kuitenkin hyviä kokemuksia: sain uusia kavereita, etenin korkeammille tasoille ja WoWissa pääsin osittain johtamaan kiltaa.
Lukiossa migreenini antoi hyvän syyn jäädä kotiin. Särkylääkkeen helpottaessani oloani pelasin hieman pidempään kuin normaalisti. Kirkas näyttö takasi päänsäryn jälleen illalle. Polvitähystysleikkauksen jälkeen en saanut liikkua koululle saakka, joten istuin tietokoneella yötä myöten. Kun en päässyt opiskelemaan ja vietin kaiken aikani tietokoneella, tuntui usein siltä, että jälleen on mennyt yksi päivä hukkaan. Tämä aiheutti minulle masentuneempaa ja alakuloisempaa oloa.
Ero tyttöystävästä
Isoin asia, joka pakotti minut tarkastelemaan pelaamiseni määrää oli se, kun tyttöystäväni jätti minut. Syy jättämiseen oli se, että pelasin liikaa. Se toimi aika hyvänä herätyksenä todellisuuteen ja laittoi minut miettimään, mitä olen oikeasti tehnyt ja minkälaista elämää olen siihen asti elänyt.
Tyttöystävän lähtiessä rupesin tekemään muitakin asioita. Vuoden 2011 loppupuolella aloitin taistelun kontrollin saamisesta takaisin itselleni. Taistelu on jatkunut siitä saakka.
Erotessamme ex-tyttöystäväni oli tuonut ilmi myös epäilyksensä siitä, että olin masentunut. Viikon päästä soitin koulun terveydenhoitajalle, jolle pääsin juttelemaan seuraavana päivänä. Kerroin terveydenhoitajalle pelaamisestani sekä alakuloisesta ja masentuneesta olostani. Sain lähetteen psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka diagnosoi minulle lievän masennuksen.
Diagnoosi sai minut tarkastelemaan toimintaani. Kun voin huonosti, ensimmäinen ajatus oli hakea lohtua peleistä. Ahdistuneisuudesta pois pääseminen toi hetkellisesti rauhoittuneen ja rennon olon. Kun sitten ajattelen, kuinka paljon pelaan, se tuotti lisää ahdistusta, jota lähdin purkamaan jälleen pelaamiseen.
Ensimmäinen yritys pelaamisen rajoittamiseksi
On perjantai-iltapäivä vuoden 2011 kesälomalla.
Mä en ole käynyt pihalla kolmeen päivään. Olen nukkunut kolmena päivän aikana maksimissaan kymmenen tuntia. En ole liikkunut tästä penkistä muualle kuin syömään sekä sänkyyn nukkumaan ja sieltä takaisin. Ehkä sitä voisi tehdä jotain muutakin kuin pelata 18 tuntia päivässä?
Mitä voisin sanoa kavereille, että tein kesällä? Muut ovat käyneet reissuilla ja festareilla, pitäneet hauskaa. Mä oon istunut tässä tietokoneella ja öisin ollut baarissa töissä. Koko kesän.
Tämä ajatusketju poiki ensimmäinen konkreettisen yritykseni rajoittaa pelaamistani. Yritys meni suunnilleen näin: viikonloppuisin sain pelata, mutta kuukauden päästä sain pelata kerran myös arkena. Sitten sainkin pelata arkena yhden tunnin, jonka jälkeen kaikki rajoitukset paukkuivat ja pelitunnit kasvoivat jälleen valtaviksi.
Arjen ja pelaamisen tasapainottelua
Aloitimme pelaamisen kavereiden kanssa perjantaina ja jatkoimme muutaman tunnin unilla lauantain läpi ja siitä sunnuntaihin.
Ammattikorkeakoulussa pelasin työharjoitteluni aikana niin paljon, etten enää muistanut, että minun pitäisi opiskellakin. Tätä vaihetta kesti puolisen vuotta. Koko vapaa-aikani meni tällöin pelaamiseen. Aloitimme pelaamisen kavereiden kanssa perjantaina ja jatkoimme muutaman tunnin unilla lauantain läpi ja siitä sunnuntaihin. Sunnuntait nukuin vanhempien luona ja maanantait matkustin linja-autolla takaisin arkeen.
Pelaaminen ei kuitenkaan tuntunut silloin ongelmalta. Mielestäni järjestely toimi ihan hyvin, koska tiesin, että pystyin hallitsemaan elämääni niin, että pärjäsin. Työpäivinä en miettinyt lainkaan pelaamista. Tein koneella vain töitä ja pelasin ainoastaan vapaa-ajalla.
Kun kolmen ja puolen vuoden opiskelun kohdalla huomasin, etten ollut tehnyt päivääkään opinnäytetyötä, rupesin jälleen miettimään, viekö pelaaminen liikaa aikaani. Poistin hetkellisesti kaikki pelit tietokoneelta. Keskityin opintoihin, mutta ne alkoivat tuottaa ahdistusta, minkä seurauksena nukuin ainoastaan muutaman tunnin yöunia.
Tein hurjasti töitä ja raavin opintopisteitä kasaan lyhyessä ajassa. Kun opinnäytteen suunnitteluvaihe oli läpi ja olin saanut siihen hyväksynnän, olin helpottunut. Helpotukseni takia sallin itselleni jälleen vähän pelaamista. Päivisin olin kesätöissä valokuvausliikkeessä ja illat pelasin. Sain elämäni pysymään aisoissa, kun oli työ, josta nautin ja joka myös pakotti olemaan pois tietokoneen ääreltä. Kivojen töiden ansiosta pelit eivät varsinaisesti edes kiinnostaneet. Kun olin tehnyt viikon töitä, palkitsin itseni pelaamalla viikonlopun verran.
Kun olin tehnyt viikon töitä, palkitsin itseni pelaamalla viikonlopun verran.
Koukuttava pelaaminen
Kun mietin, mikä peleissä oli minulle koukuttavinta, keskeisiksi asioiksi nousevat palkintojen saaminen, kavereiden kanssa pelaaminen, tavoitteiden saavuttaminen ja vetävä tarina.
Se, että tavaroita sai suorituksia vastaan, oli koukuttavaa. Esimerkiksi WoW:ssa lähti saavuttamaan raideja läpi, jotta saisi jonkun tietyn tavaran. Sitä lähti sitten tavoittelemaan. Jos palkintoa ei saanut, ajattelin, että ehkä ensi kerralla. Jos tavaran taas sai ensimmäisellä suorituksella, siitä tuli lähes tyhjä olo. Mieli lähti sen jälkeen kehittämään uusia suoritettavia haasteita.
Yksi suurimmista mielenkiintoni kohteista on kavereiden kanssa pelaaminen. Se on yhteistä tekemistä, hauskanpitoa ja pöljäilyä. Itselle tärkeä yhteys palkinnoissa ja kavereiden kanssa pelaamisessa on ollut taktiikan hiominen yhdessä ja se, että itselle turhia tavaroita pystyi luovuttamaan kaverille, jos tiesi että se tarvitsee sitä.
Tarina voi olla myös tosi koukuttava, jos se herättää tunteita. Hyvän tarinan äärellä pelin maailma imee sisäänsä. Kun tarina toimii, ei haittaa, vaikka pelin olisi pelannut läpi useita kertoja. Myös pelin grafiikka voi olla kiinnostavaa. WoW-maailmassa on upeat maisemat, ja kun mä pelaan näitä pelejä, jään monesti seisomaan pelissä paikoilleni ja ihastelen sitä maailmaa, koska se on niin upea.
Ne maailmat laittaa mielikuvituksen liikkeelle ja näen niistä välillä uniakin.
Tavoitteellisten pelien lisäksi mua on aina kiehtonut sandbox-pelit, joissa rakennetaan kaupunkeja, tehtaita ja maailmoja. Niitä pelatessaan saa toteuttaa omaa mielikuvitustaan ja luovuuttaan annettujen raamien sisällä. Myös sellainen voi olla tosi palkitsevaa. Yksi esimerkki tällaisesta pelistä on Minecraft. Monet mun kaverit halusi vaan seikkailla niissä maailmoissa, mutta mä päätin luoda sinne valtavan pallon. Kaverit ei ymmärtäneet, miksi mä käytän aikaani siihen, mutta mulle se, että saan luotua Minecraftin pelin raameissa täysin pyöreän pallon, tuotti juuri sen kicksin. Minecraft koostuu kuutioista, joten jokaisen blockin oli oltava oikein laitettu, jotta niistä muodostui pallo. Oli kiehtovaa pähkäillä, miten mielikuvitustaan pystyi toteuttamaan pelin rakenteessa.
Puuduttava tietokone-elämä
Vuodet 2011–2016 kamppailin pelaamiseni kanssa jatkuvasti. Pelaamiseni on edennyt kohdallani peliriippuvuuteen saakka – siihen pahimpaan vaiheeseen, jossa en tehnyt mitään muuta kuin pelasin. Olen ratkaissut tilannetta toisella ääripäällä, eli lopettamalla pelaamisen kuin seinään. Silloin saattoi tuntua, että kontrolli olisi taas hyvä ja voisi antaa mahdollisuuden hallitulle pelaamiselle. Sitten pelaaminen on aina karannut käsistä.
Valmistuin ammattikorkeakoulusta vuoden 2016 kesällä ja ajattelin, että nyt pystyn ehkä hieman pelaamaan, vähän niin kuin palkintona yhden etapin saavuttamisesta. Oli virhe antaa itselle se pieni palkinto, koska vuosien 2016 ja 2017 välillä olin työttömänä enkä saanut työpaikkaa mistään, enkä siksi oikeastaan edes halunnut rajoittaa pelaamista. Pelasin pitkiä aikoja koko vuoden läpi ja hain samalla töitä. Pelasin sinä vuonna varmaan yhtä paljon kuin vuosien 2011 ja 2016 välillä yhteensä.
Päästyäni töihin ajattelin, että jos haluaa pärjätä aikuisen elämässä – eli normaalissa arkielämässä – täytyy rajoittaa pelaamista. Piti tehdä tilaa työssäkäynnille, siivoamiselle ja ruoanlaitolle. Koska työni oli päivisin tietokoneen ääressä istumista, en illalla enää kaivannut sitä. Istuin kuitenkin tottumuksesta koneen ääreen huomatakseni olevani kyllästynyt. Tuon tunteen havaitessani tajusin, että nyt on hyvä aika keksiä rajoitus pelaamiselle. Ajattelin, että ehkä pelaaminen jää nyt vähän sivualalle ja alankin tehdä muita asioita. Masennukseni kuitenkin paheni kesän jälkeen.
Syyt ja seuraukset selkeytyvät
Tammikuussa 2018 pääsin psykiatriselle sairaanhoitajalle tilanteessa, jossa halusin vain pelata ahdistukseeni. En halunnut mennä töihin, vaan ainoastaan pelata ja siirtää ahdistuksen pelin avulla muualle. Minulle diagnosoitiin keskivaikea masennus.
Kävimme psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa läpi vanhoja ongelmatilanteita ja aloin ymmärtää paremmin pelaamisen ja ahdistukseni syy-seuraussuhdetta. Tajusin, että pelaaminen oli osittain oma syyni, mutta taustalla oli muitakin tekijöitä. Kyseessä ei ollut pelkästään himo pelaamista kohtaan, vaan masennus ja ahdistus vaikuttivat myös.
Asian tajuaminen helpotti pelaamisen kontrollointia. Se purki tilannetta, jossa ahdistun siitä, että pelaamiseni lähtisi taas lapasesta. Aina ei ole tärkeintä, että pyrin tiukasti rajoittamaan pelaamista, vaan on tärkeää löytää syyt ja seuraukset pelaamiselle ja sen rajoittamiselle. Nykyään en suhtaudu asiaan enää niin tiukasti. Mukavammalla mielellä pelaankin päivän aikana vähän enemmän, kun tiedän, ettei pelaaminen olekaan aina paha asia.
Pelaaminen on minulle edelleen keino rauhoittua ja purkaa työn aiheuttamia stressinaiheita. Joskus on mukavaa voida irrottautua stressaavasta työpäivästä pelaamalla. Kun pelaan, en välitä työtehtävistä tai -stressistä. Se on irrottautumisen keino, joka antaa kontrollin itselle, ja käytän sitä tietoisesti stressin purkamiseen.
Ajatusmaailma tasapainoon
Minulla on edelleen pelko siitä, että jos sallisin itselleni paljon pelaamista, se karkaisi käsistä. Tammikuuhun 2018 asti olen taistellut pelaamisen kontrollin kanssa väkisin, ymmärtämättä sen taustasyitä. Nykyään ymmärrän, että välillä on huonompia hetkiä, ja pystyn itse käsittelemään niitä.
Nykyisin pyrin kontrolloimaan pelaamistani keksimällä päivien täytteeksi muutakin tekemistä. Jos on vapaata, käyn vaikka salilla tai ulkona, minkä jälkeen voin pelata. Helppoa se ei kuitenkaan vieläkään ole, vaikka saattaa kuulostaa siltä ulkopuoliselle.
Tuntuu, että ajatusmaailmani on löytänyt hyvän tasapainon. Sen tasapainon ylläpitäminen on tässä hommassa tärkeintä. Jos tasapaino heilahtaa liikaa johonkin suuntaan tai elämässä sattuu jotakin, en ihmettelisi yhtään, jos kontrolli häviäisi saman tien. Nyt kun elämä on tasapainossa, kontrolli pysyy. Mielen on saanut osittain tasapainoon ja elämän huolenaiheet ja muut asiat kondikseen.
Se, että pelaaminen on laittanut suhteet vanhempiini heikommalle hapelle harmittaa kuitenkin älyttömän paljon.
Kuten aiemmin sanoin, perhe on mulle tosi tärkeä. Näen vanhempiani yhä viikoittain ja puhumme yhdessä kaikista asioista. Kaikki vanhempien kanssa pelaamisen takia syntyneet kinat harmittavat edelleen. Niiden takia on menettänyt sellaisen hyvän perhesuhteen, kun on itse aiheuttanut omalla käytöksellään ja pelaamisellaan riitoja. Toisaalta se on ollut hyväksikin, kun olen pystynyt olemaan vanhempia vastaan ja olen osannut osoittaa, että tämä on mun halu ja että mä haluan tehdä tätä. Se, että pelaaminen on laittanut suhteet vanhempiini heikommalle hapelle harmittaa kuitenkin älyttömän paljon. Onneksi ollaan pystytty puhumaan asiasta ja työstämään sitä yhdessä. Tuntuu, että asiat alkavat selvitä.
Nykyisessä työssäni kotikaupunkini nuorisotyössä olen nähnyt itse paljon ongelmalliseen pelaamiseen liittyviä haasteita ja auttanut työstämään niitä asiakkaiden kanssa. Monella on mielestäni samankaltainen tilanne kuin mulla: pelimaailmaan paetaan masennusta ja sitten kun on pelannut liikaa, ahdistutaan pelimääristä, mitä jälleen paetaan pelimaailmaan. Se on yksi yleisimmistä kuvioita, mitä olen nähnyt ongelmana pelimaailmassa.
Kotipaikkakunnallani on toteutettu digipeliongelmaisten nuorten vertaistukiryhmä, jossa olen toiminut ohjaajana. Tällä hetkellä etsimme siihen hommaan lisää työntekijöitä ja yritämme auttaa nuoria vähentämään pelaamista. •