Hyppää sisältöön

Matias

Pelaamisen paheksuminen lähipiirissä sai Matiaksen pitämään pelikokemuksensa omana tietonaan. Kun aktiivinen kilpaharrastus loppui, entistä suurempi osa elämästä siirtyi pelimaailmaan. Nykyään Matias toivoo, että pelaamisessa nähtäisiin muutakin kuin uhkia.   

Pienestä saakka mua on kiinnostanut kaikki, mikä välkkyy. Ensimmäiset pelikokemukset koin Nessillä, Nintendo Entertainment Systemillä, jolla pelattiin serkun kanssa Super Mariota mökillä. Muistan ällistelleeni, että “tää on oikeesti hauskaa”. Varmaan alle kymmenvuotiaana rekisteröidyin ensimmäisen kerran johonkin nettipeliin ja rupesin luomaan omaa identiteettiäni nettiin.   

Ala-asteella kova juttu oli Runescape, jota pelattiin yhdessä luokkakavereiden kanssa. Pelien maailmat tuntuivat rajattomilta ja monipuolisilta. Tuntui, ettei niiden valtavuutta pystynyt oikein edes ymmärtämään. Ne kiehtoivat ja tekivät uteliaaksi. Halusin jatkuvasti tietää, mitä kaikkea uutta niissä voisi oppia ja kokea.   

Uusi maailma avautuu   

Pelaaminen oli hauskaa niin kauan kuin se oli hyväksyttyä. Ihmiset mun ympärillä rupesivat väheksymään ja halveksimaan sitä, joten pelaamisesta muotoutui negatiivisempi asia myös itselleni. En enää halunnut jakaa pelaamiskokemuksiani julkisesti, joten pidin ne vain itselläni.    

Samaan aikaan, kun pelit jäivät henkilökohtaisiksi kokemuksiksi, tuntui että niiden kautta avautui kokonainen uusi maailma. Tapasin netin ja pelien kautta ihmisiä, jotka jakoivat mun kanssa samoja kiinnostuksen kohteita. Niiden mielestä pelaaminen oli siistiä, toisin kuin fyysisen ympäristöni mielestä. Sillon mä tajusin, että ne ihmiset, jotka tykkäävät samoista asioista voivat olla millä puolella maapalloa tahansa.    

Sillon mä tajusin, että ne ihmiset, jotka tykkäävät samoista asioista voivat olla millä puolella maapalloa tahansa.    

Tapasin myöhemmin ihmisiä, joiden kanssa olin viettänyt aikaa tuntikausia netissä pelaten. Tavatessani heidät ymmärsin, että he ovat oikeasti mun ystäviä. Tapaaminen konkretisoi sen, ettei pelaaminen ollut enää mun yksinäinen ja paikallinen juttuni, vaan myös paljon kauempana ja laajempana. Se oli tosi hieno kokemus.   

Pelimaailma valtaa lisää tilaa   

Ala- ja yläasteen vaihteessa pelasin satunnaisesti joitain tunteja päivässä. Kun pelit muuttuivat monimutkaisemmiksi, ne rupesivat viemään enemmän aikaa. Peleistä alkoi löytyä sellaisia haasteita, jotka vaativat aikaa ja järjestelmällisyyttä. Pelimäärät paisuivat 10–15 tuntiin päivässä. En ajatellut asiaa tällöin ongelmallisena ajankäyttönä, koska kaikki näytti ulospäin hyvältä: hoidin koulun, harrastukset ja jaksoin tehdä muutakin.   

Lukion ensimmäisen vuoden aikana aktiivinen kilpaharrastukseni loppui. En vielä silloin tajunnut, miten ison aukon se elämääni jättäisi. Harrastukseen oli ollut sidottuna valtavasti aikaa ja sosiaalisia suhteita, jotka kaikki yhtäkkiä hävisivät. Vapautui valtava määrä aikaa, jolla en osannut tehdä oikein mitään. Sosiaaliset suhteeni olivat olleet kiinni pääasiassa harrastuksessa, eivät niinkään koulussa.    

Siinä missä kosketuspinta
reaalimaailmaan kapeni,
pelien maailma jatkoi
laajenemistaan.  

Kaikki vapautunut aika meni pelaamiseen. Pelimaailma oli silloin se turvallinen paikka, jossa tunsin itseni hyväksi, halutuksi ja hyödylliseksi. Siellä sain onnistumisen kokemuksia – varsinkin, kun muuten tuntui siltä, että koko muu maailma hylki mua. Näiden ajatusten ja kokemusten pohjalta oli aika helppo valita, mihin aikani käyttäisin.   

Jälkikäteen katsottuna olisi ollut mukavaa olla lukioaikana sosiaalisesti aktiivisempi. Pelaaminen vain tuntui kiinnostavammalta. Pelaaminen aiheutti mulle pahan syrjäytymisen ja oli ehdottomasti syynä pahan oloni kehittymiseen. Oli tosi helppoa eristäytyä omaan turvalliseen kuplaan.    

Englannin kielen taitoni kehittyi, koska pääsin harjoittelemaan sitä jatkuvasti turvallisessa ja helpossa ympäristössä. Koin, että sain toteuttaa pelien kautta itseäni sosiaalisesti ja verbaalisesti. Tapasin jatkuvasti erilaisia ihmisiä ja päädyin keskustelemaan mitä moninaisimmista aiheista ja mielipiteistä. Kaikki nämä kokemukset laajensivat mun käsitystä siitä, miten monimuotoinen paikka meidän maailmamme todellisuudessa on. Samanaikaisesti tuntui ristiriitaiselta, että se minua sivistävä pelaajien kupla oli vain murto-osana sitä.    

Varjeltu salaisuus   

Kukaan koulussa ei tiennyt, että mä digipelaan. Olin huomannut, että pelaaminen ei ollut hyväksyttävää ajankäyttöä, joten mä pidin sen omana salaisuutenani. Se, etten voinut jakaa mun intohimoani tai keskustella siitä kenenkään kanssa teki siitä hyvin ahdistavaa. Mulla ei ollut arjessani yhteisiä kokemuksia kenenkään kanssa.   

Vanhemmat ajattelivat, että mun pelaaminen on vaihe –
”eihän kukaan pelaa koko elämäänsä”.  

Vanhemmat ajattelivat, että mun pelaaminen on vaihe – ”eihän kukaan pelaa koko elämäänsä”. Nyt kun hahmotan kokonaisuuden, tuntuu, että vanhemmat suhtautuivat mun pelaamiseen hyvin naiivisti. Niille näytti siltä, että ”niiden poika vaan pelaa”, vaikka samanaikaisesti pelaaminen oli mulle valtava asia, jota en saanut jaettua kenenkään kanssa. Se alkoi ahdistaa.   

Pelaaminen – paras ja huonoin asia elämässä   

Aloin kärsiä lukiossa masennuksesta, mutten vielä silloin tiennyt, mistä oli kyse. En ymmärtänyt, miksi ihmiset mun ympärillä jaksoivat, mutta mä en. Oli helpompi jäädä paikoilleen, koska en pystynyt edes ymmärtämään, miksen enää suoriudu asioista kuten ennen. Huomasin, että pelaamisesta tuli keino hoitaa masennusta. Siitä tuli paikka, joka piti pinnalla, kun oli paha olla. Paikka, jossa pystyin sanoittamaan asioita, joita en kenellekään arjessani jakanut.   

Lukion loputtua en päässyt ensimmäisellä hakukerralla yliopistoon, vaan pidin välivuoden. Siinä vaiheessa huomasin, että pelaaminen valtasi kaiken mun ajan. Ulkomaailma rupesi tuntumaan pelottavalta ja kääriydyin yhä voimakkaammin pelimaailmaan, jossa kaikki mun parhaat ystävänikin olivat. Lopulta pelaaminen oli ainoa asia, mitä halusin tehdä.   

Pelaaminen oli paras ja huonoin asia mun elämässä. Se oli asia, mitä rakastin ja mihin luotin, mutta samalla se kahlitsi ja veti mua alaspäin. Jatkuva pelaaminen sitoi mut kiinni sellaiseen elämäntilanteeseen, jossa oli aivan liian helppoa velloa pahassa olossa.    

Mun elämässä ei tapahtunut mitään. Mä heräsin aamulla, mä pelasin, mä söin, mä menin nukkumaan. Uudestaan ja uudestaan. Pelaaminen oli ainoita asioita, joihin mä pystyin. Mä oon kiitollinen niille ihmisille, jotka oli mun tukena sillon siellä pelimaailmassa, koska hyvä, että mä jaksoin tehdä ees sitä. Että mä oon todella kiitollinen ja onnellinen että mulla oli ees joku asia, mitä mä pystyin tekemään, mihin mä sain purettua itseäni ja mistä mä sain pidettyä kiinni.    

 Avunpyyntö   

Olin tullut pisteeseen, jossa elämäni muutkin asiat olivat kasaantuneet niin tiiviiksi vyyhdiksi, että tajusin, etten enää pärjää. En edelleenkään ymmärrä, mistä keräsin rohkeuteni ottaa yhteyttä yksityiseen terapeuttiin. Sain paniikkikohtauksen puhelun aikana. Se oli se hetki, jona sain vastakaikua avunpyynnölleni. Terapeutti kertoi heti, milloin ja mihin tulla.    

Pelottavaa on, ettei kukaan mun läheisistä olisi silloin tiennyt, että mä oon masentunut. Olin oppinut taitavaksi peittelijäksi pelaamiseni kanssa ja toimin samoin myös pahan oloni kanssa. Olisi ollut huojentavaa, jos jotain läheistäni olisi kiinnostanut niin paljon, että olisin päässyt purkamaan oloani. Siihen asti pelaaminen oli ollut ainut työkaluni pahasta olosta selviytymiseen.   

Kun pääsin opiskelemaan, huomasin konkreettisesti, millä tavalla pelaamiseni oli ongelmallista. Tuntui, että opiskelu alkoi kilpailemaan pelaamiseen käyttämäni ajan kanssa. Siihen asti olin ajatellut, että voisin sulkea tietokoneen, kun haluan ja lopettaa pelaamisen. Silloin tajusin, etten halua laittaa konetta kiinni, en halua lähteä sen ääreltä pois, en halua tehdä mitään muuta. En enää pystynytkään tekemään asioita, joita olisin tahtonut. Pelaamisesta oli tullut liian turvallinen ja helppo vaihtoehto kaikelle muulle.    

Katse menneeseen   

Silloin kun pelasin eniten, pelasin WOWiaparhaimmillaan 20 tuntia päivässä. Silloin peleissä kutsui yhteisöllisyys ja kilpailuvietti. Silloin kilpailtiin, kuka on nopein ja kuka paras.    

Nykyään, kun haluan käyttää aikaa muuhunkin, pelaan muita pelejä. WOWissa toimittiin viikkoaikatauluilla ja sen pelaaminen sitoi neljästä viiteen iltaan viikossa, jolloin pelattiin tavoitteellisesti. Aikatauluttaminen sitoi mut itseäni suurempaan kokonaisuuteen, jossa halusin olla mukana. Tuntui, että siellä mulla oli oma paikkani. Mutta aikansa kutakin. Mä saavutin siellä sen, mitä mä halusin ja sitten lopetin.   

Pelaaminen on nykyään
mahtava osa mun arkea –
ja vain yksi osa sitä. 

Nykyisin pelaan pelejä, joita pystyn pelaamaan silloin, kun huvittaa. Pelaaminen on nykyään mahtava osa mun arkea – ja vain yksi osa sitä. Opiskelen, harrastan aktiivisesti, toimin vapaaehtoistyöntekijänä ja oon löytänyt elämääni juuri sellaisen monipuolisuuden ja tasapainon, mitä oon kaivannut jo pitkään. Nykyään pelaaminen on tapa rentoutua, viettää aikaa ystävien kanssa ja verkostoitua.    

Jälkikäteen olen määritellyt masennukseni alun kilpaharrastuksen loppumiseen. Harrastus loppui niin äkillisesti ja traumaattisesti, etten osannut käsitellä sitä. Kukaan ei tainnut oikein ymmärtää, miten iso muutos se mulle oli eikä siksi osannut myöskään auttaa.   

Oon varmaan sitä sukupolvea, jonka vanhemmat eivät ole tietoisia digimaailmasta tai varsinkaan digipelaamisesta. Asia on ollut heille varmasti ymmärryksen ylittävä. Tietenkin he huomasivat jossain vaiheessa, että mun ajankäyttöni oli muuttunut. Itse olin onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, ettei pelaamisessani ole mitään väärää. Sen jälkeen oli helppo vakuuttaa myös muut. Opin mahdollistamaan omaa käytöstäni hyvin.    

Ajattelen, että koska vanhemmilla ei ole ollut ymmärrystä, ei niillä ole ollut toisaalta myöskään huolta asiasta. On vaikea huolestua jostain, mitä ei voi ymmärtää.    

Pelaamisen ei tarvitse olla koko elämä   

Mielestäni on sääli, että digipelaamiseen liittyy niin paljon negatiivisia ennakkoluuloja ja halveksuntaa. On ikävää, ettei pelaamista haluta nähdä millään tavalla osana positiivista ja kokonaista elämää. Tuntuu, että niin kauan kuin oletus on, ettei kukaan pelaaja voi olla onnellinen, menestynyt ja tasapainoinen, keskustelukaan ei tue ihmisessä näitä piirteitä. Ajattelen, että pelaajan on vaikeampi olla näitä asioita, jos ympäriltä tuleva viesti on jatkuvasti se, että pelaaminen tekee ainoastaan pahaa ihmisille.    

Toivoisin, että ihmiset näkisivät pelaamisen positiivisena asiana. Ongelmallinen pelaaminen voi olla osana isompaa ongelmaa, kuten mun tapauksessa. Mun kaltainen pelaaminen voi olla tapa hallita omaa elämää ja keino löytää jotain täyttämään arjen aikaa. Pelaamisen ei tarvitse olla koko elämä. Joillekin se on koko elämä, mulle se on ollut sitä aikaisemmin. Silti mä toivoisin, että ajatusta pelaamisesta osana kokonaista ja terveellistä elämää tuettaisiin.    

Pelaaminen on antanut mulle paljon ja se on ottanut multa paljon, mutta en vaihtaisi sitä mihinkään. Mun mielestä se on silti hienoimpia asioita, mihin oon ikinä ryhtynyt. Pelaamisen kautta mä oon tavannut esimerkiksi mun parhaita ystäviä – sitä en vaihtaisi mihinkään.   

+1