Samuli

Pelaaminen on ollut Samulille sekä harrastus että pakonomainen tapa. Nykyään hän tunnistaa, mikä pelaamisesta teki ennen ongelmallista ja mitkä asiat lisäävät pelaamiseen kuluvaa aikaa.

Lautapeleistä digipeleihin  

Pelihistoriani lähti liikkeelle päiväkodista, jossa lautapelit olivat kova juttu. 90-luvun vietin 8-bittisen Tetris Super Marion äärellä, josta siirryin peruskoulun alkaessa hakkaamaan ensimmäistä DOS-peliäni, Doom Quaketia lukemattomiksi tunneiksi.  

Ensimmäisinä pelaamisvuosinani ajattelin, että pelaaminen on ajanvietteenä mielenkiintoinen, uusi ja hauska juttu. Vanhempieni mielestä pelasin jo tällöin paljon. Aikamäärällisesti se saattoi tosin tarkoittaa mitä tahansa, todennäköisesti muutamaa tuntia päivässä.  

Vähemmän suositut pelit viehättivät minua. Vuonna 2000 löysin muropaketista vanhan PC-demolevyn, jossa oli yhteensä 300 PC-demopeliä. Pelasin niitä aivan älyttömästi. Ne olivat sellaisia DOS-ajan pelejä, joista en muista enää puoliakaan. Sellaisten pelien parissa tuli vietettyä varmaan 3 vuotta, kunnes ostin itse Pleikka kakkosen. 

Aloin myös huomata, että minun oli pakko päästä kokeilemaan uusia pelejä. Tällöin kyse ei mielestäni ollut vielä millään tavalla ongelmallisesta pelaamisesta, vaan uteliaisuudesta ja kokeilunhalusta.  

Vuonna 2005 pääsin takaisin PC:n äärelle, kun tietokoneet kehittyivät ja internet valtasi elämäni. Pelasin Aapelissa ja vietin aikaani Habbo Hotellissa. Pelaaminen porukalla pimeässä huoneessa tuli pian tietokoneen rinnalle.   

Nykyään omistan yhteensä ehkä 500 peliä. Valtaosa niistä on Steamissa ja konsolipelejä mulla on lähemmäs sata.  

Tarinallisesti kiehtovat yksinpelit

Pidän itseäni pelilajityyppien suhteen kaikkiruokaisena. Yksinpeleissä minua kiehtovat eniten pelit, joissa on mielenkiintoinen tarina. Hyvä esimerkki tällaisesta on PayDay2. Siinä tarinaa tukee myös oikeasti tapahtuneet asiat ja faktat, joten pelaaja voi halutessaan tutkia maailmaa lisää itse, esimerkiksi internetin kautta. PayDay2 ei myöskään selitä itseään liikaa auki, vaan viittaa asioihin yksittäisillä lauseilla, jolloin pieni mysteerin verho säilyy ja luo mielenkiintoisen maailman.  

Hyvistä tarinoista esimerkkejä on monia. Pidän myös Uncharted- ja Last of Us -pelien tarinoista. Molemmissa on tarkkoja yksityiskohtia, jotka pitävät pelaajaa otteessaan. Pelin pääpaino pysyy eheästi tarinassa koko pelin läpi. Pelaaja pystyy kulkemaan jatkuvasti tarinaa eteenpäin ja vaikuttua sen edistymisestä. Tarinallisuus synnyttää voimakkaita tunnekuohuja, kun asioita paljastuu pelin edetessä.  

Tavoitteellinen tiimipelaaminen

Moninpeleissä minua kiehtoo oikeiden ihmisten kanssa pelaaminen ja tiimityöskentely yhteisen tavoitteen eteen. Moninpeleissä on mielestäni voimakkaampaa voittokeskeisyyttä, kun yhdessä tiiminä lähdetään usein voittamaan ihmisvastustajaa, toista tiimiä tai tietokonetta. Sen kaltaisissa peleissä pelaamisesta tulee suoritus. Sellaisissa peleissä minulle nousee e-Sports-pelaajan mentaliteetti, joskaan voitonhalu ei ole ykkösasia, vaan parhaansa yrittäminen.  

Tärkeintä ei ole voitto, vaan se, että pääsee pelaamaan muiden kanssa. Tiimipeleissä pelaajat voivat olla itselle täysin tuntemattomia. Arvostan pelikavereissa ja -tilanteissa eniten taitoa lukea, mitä kentällä tapahtuu ja kykyä toimia sen mukaisesti. Se on parasta kommunikaatiota, eikä siihen tarvita puhetta. Oikeastaan vihaan pelin aikana chattailyä. Siksi usein moninpelejä pelatessani mutetan äänichatin ja keskityn tilanteeseen. Ennen matsin alkamista tsempataan toisiamme voittoon. Yhteisestä suorittamisesta tulee mieletön olo.  

Tiimipelaamista painottavista peleistä olen pelannut eniten Overwatchia, sen lisäksi paljon CS:ää, MOBA-pelejä ja konsoliaikana couch-co-oppia. XBOX:illa olen pelannut Haloa ja kaikkia vanhoja klassikoita, esimerkiksi Gears of War:ia.  

Minulla ei jostain syystä ole kontrollin tarvetta pelin rakenteeseen tai ympäristöön, minkä takia harvoin modaan pelejä, vaikka niissä olisikin sellainen ominaisuus. Nautin minulle annettujen välineiden kanssa työskentelemisestä. Liika modaaminen voi myös pilata pelikokemuksen: jos Hello Kitty -modeja laitetaan Skyrimiin, mennään jo liian pitkälle. Yleisesti modaaminen tuo paljon lisää pelattavuutta ja potentiaalia, mutta silläkin on rajansa, joita ei aina kannata ylittää.  

Pelkkää ajanvietettä vai pakokeino?

2000-luvun taitteessa juutuin koulun jälkeen aina tuntikausiksi kirjaston tietokoneelle tuhlaamaan aikaani. Toimintani oli pakonomaista ja siihen muotoutui kaava. Mietin, että ehkä kyse on muustakin kuin vain halusta kuluttaa aikaa. Jälkikäteen ymmärsin, että kun elämässä oli muuten vaikeaa, pelaaminen tuntui hyvältä pakokeinolta. Kun astuin virtuaalimaailmaan, ei tarvinnut välittää mistään muusta.   

Pää tuntui ennen pelaamista usein tyhjältä – aivot tuntuivat vaativan sisältöä, ärsykkeitä ja haasteita. Lähdin hakemaan niitä peleistä. Kun pelaamisen lopetti päivän osalta, tarvetta palata takaisin ei heti tullut, sillä virtuaalimaailma oli edelleen vahvana mielessä. Tiedostin olevani todellisessa maailmassa, mutta edelleen läsnä pelissä. Kun pelaamisesta alkoi tulla laskut, tuntui että mieli oli taas tyhjä ja vaati uutta sisältöä.  

Asuin tällöin vielä vanhempien luona. He suhtautuivat pelaamiseeni molemmat omalla tavallaan: toinen piti pelaamista pelkästään pahana asiana, toista se ei kiinnostanut yhtään. Toinen yritti rajoittaa peliaikaani kohtuuttomasti, lähinnä sanallisesti, kun taas toinen ei puuttunut siihen ollenkaan. Näinä aikoina pelasin kyllä suuria määriä, mutta pidin kuitenkin itsestäni huolta ja kävin koulussa ja ulkona.  

Ajattelen, että ihmisellä on ongelma, jos hän itse kokee niin eikä pysty muuttamaan asiaa, vaikka haluaisi. Koin, että pelaaminen oli minulle jonkintasoinen ongelma. Kun pelasin ongelmallisesti, istuin koulun jälkeen koneelle enkä hievahtanut sen ääreltä mihinkään. 

Yksi konkreettinen asia, johon pelaaminen erityisesti vaikutti, oli nukkuminen. Koen pärjänneeni aina vähäisellä unella, minkä takia pitkitin nukkumaanmenoa iltaisin, vaikka tiesin, että aamulla olisi koulua. Olen ollut aina vastuullinen ja en missään vaiheessa jättänyt menemättä kouluun pelaamisen takia. Siihen toimintamalliin olen jälkikäteen katsottuna hyvin tyytyväinen. 

Irti pakonomaisesta pelaamisesta  

Kun muutin omilleni, toinen vanhempani jatkoi piikittelyään: ”Et mitään muuta tee kuin istut siellä tietokoneella.” Nykyään tällaiset kommentit eivät enää pääse ihon alle, koska tiedän itse totuuden itsestäni.  

Lähdin aikuisiällä muokkaamaan omaa toimintaani sellaiseksi, millaista toivoin sen olevan. Pyrin tiedostamaan omat ongelmani ja etsimään niihin sopivia työvälineitä. Muistin esimerkiksi olleeni lapsena siistimpi kuin varhaisteininä ja –aikuisena, joten lähdin muuttamaan asiaa tietoisesti.  

Koen, että minulla menee nykyään loistavasti. Nykyisin pelaamiseni on laaja-alaista: pelaan ihan kaikkea ja ihan kaikella. Pelaamiseni on keveää ja hallittua, mutta sellaista se ei ole aina ollut. Pelaaminen ei tunnu enää riippuvuudelta tai ongelmalta. Nykyään pelien maailma tarjoaa pitkän työpäivän jälkeen edelleen helpon pakokeinon silloin, kun en jaksa tehdä muuta. Pelaaminen tuntuu harrastukselta, miltä sen kuuluukin mielestäni tuntua. Olen toisinaan miettinyt tekeväni harrastuksestani ammatin, mutta vierastan ajatusta hieman. En usko, että nauttisin siitä enää samalla tavalla.   

Harkitumpi ote omaan pelaamiseen  

Kulutan edelleen suurimman osan vapaa-ajastani pelaamalla. Enää en kuitenkaan jumitu yhteen peliin tai ajattele, että on pakko päästä jokin tietty kohta läpi ennen kuin voi harkita siirtoa seuraavaan. Tällä tavoin olen vähentänyt suorituksen merkitystä omassa pelaamisessani.  

Pelaamiseen menevät tuntimäärät ovat laskeneet, koska nykyään elämässäni on muutakin tekemistä, esimerkiksi opiskelu. Hahmotan myös paremmin, mitä hyvään arkeeni kuuluu ja miten aikaa tulee käyttää, jotta saa kaikki oleelliset arkiaskareet ja kouluhommat tehtyä.   

Tavallisesti pelaan 4–6 tuntia arkipäivisin ja viikonloppuisin 10–14 tuntia. Pidän muutaman tunnin pelaamisen jälkeen taukoja. Tuntuu, että jo puolentoista tunnin pelaaminen alkaa tuntua silmissä ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Suhtaudun pelaamiseen harrastuksena ja tapana käyttää ylimääräistä aikaa. Sallin itselleni harrastuksen, jossa istun koneella koko päivän, jos sille kerran on aikaa. En ruoski siitä itseäni. 

Mielestäni myös ajoitan pelaamistani paremmin. Valitsen sellaisia aikoja, etteivät yöuneni esimerkiksi ennen aikaisin alkavaa koulupäivää kärsisi. Se, millaisia haasteita pelaamisesta haen, riippuu päivästä. Rankan päivän jälkeen en aina halua olla illalla ihmisten kanssa, vaan päätän sen sijaan pelata tai seurata muiden pelaamista. Tavallisesti pelaaminen on kuitenkin edelleen itselleni mielekästä tekemistä, mihin haluankin käyttää aikaani.  

Vaikeammat ajat näkyvät pelimäärissä

Peliaikaa kasvattavat väliaikaisesti esimerkiksi pelien julkaisupäivät. Olen huomannut, että se liittyy itselläni jonkinlaiseen egokysymykseen: haluan päästä sanomaan olleeni ensimmäisiä, jotka pääsivät pelaamaan jotain tiettyä peliä. Välillä julkaistavan pelin voi ladata ennakkoon Steamin kautta, mutta Suomen sijainnin takia peliä pääsee pelaamaan vasta klo 02 ja 04 välillä Suomen aikaan. Minulle riittää, että saan pelata uutta peliä heti edes puoli tuntia.  

Elämäni huono aika oli silloin, kun pelasin jatkuvasti liikaa. Nykyään en pelaa enää samanlaisia tuntimääriä, paitsi silloin kun päätän repäistä kunnon pelisession.  

Huomaan kyllä, että pelimäärät kasvavat edelleen herkästi, kun elämässä on menossa vaikeampi aika. Silloin pelaan aina keskimääräistä enemmän. Pelit ovat olleet minulle pitkään luonteva ja turvallinen paikka purkaa muusta elämästä johtuvaa ahdistusta. Ajattelen, että pelaaminen on toimivampi keino kuin pahan olon purkaminen kylillä ja huonoon seuraan ajautuminen. Ikävän olon purkaminen ei silti tarkoita sitä, että menisin peliin huutaakseni muille. Pidän yhä tietynlaisen ammattimaisuuden mukana myös siinä kommunikaatiossa.  

Pelimaailma on edelleen paikka, johon pääsen pakenemaan. Erona entiseen on se, että enää se arki, mitä pakenen ei ole harmaata ja ikävää. Pidän nykyään yleisesti arjestani, mutta on mukavaa voida kompensoida tosielämän arkea jollain tavalla. Minulla on arjen arki ja virtuaalimaailman arki ja niiden välillä on tasapaino.  

Kun pahaa oloa aiheuttavat elementit poistuivat elämästäni, ongelma katosi itsestään. Kun en kokenut pelaamistani enää haitalliseksi, huomasin että okei, pystyn taas nauttimaan tästä. En koe tätä enää ongelmana.  

Mukaan Digipelirajaton-toimintaan  

Kun tulin mukaan Digipelirajaton-toimintaan, oletin tapaavani niitä, joille pelaaminen on ongelma ja niitä, jotka eivät koe pelaamistaan ongelmalliseksi. Niin se on oikeastaan ollutkin. Olen päässyt tapaamaan kaikenlaisia ihmisiä ja kuulemaan monenlaisia tarinoita.  

Tuntuu, että olen oppinut paljon uutta ja tärkeää, esimerkiksi sen, että ihmisten ongelmien tasot voivat vaihdella voimakkaasti. Ei ole olemassa mitään mustavalkoisia ääripäitä vaan hyvin laaja kirjo siinä välissä. Hahmotan nykyään, että pelaaminen oli minulle ennen ongelma, muttei se ole sitä enää. Toivon, että pääsen vielä osallistumaan ryhmään, kun sellainen sattuu kohdalleni.  •