Pelaamiseni alkoi ala-asteen ekalla luokalla, kun sain telkkarin ja Pleikkari kakkosen. En muista, oliko kyseessä joulu- tai synttärilahja vai olinko pyytänyt sitä itse lahjaksi. Kavereilla ei vielä siinä vaiheessa ollut juurikaan konsoleita.
Pleikkarilla tuli pelattua paljon esimerkiksi Ratchet and Clank ja Sly Cooper -sarjoja. Niistä tuli useita osia, joita tuli pelailtua. Ne oli sellaisia tasohyppely- ja seikkailupelejä, joita pelasin aina välillä pikkuveljien kanssa. Pelihetket oli mukavia, ja siltä ajalta on jäänyt positiivinen fiilis. Kauheasti ei ole tullut mietittyä, mikä just niissä peleissä oli se asia, mistä erityisesti tykkäsin.
Yläasteella sain käyttöön vanhempien vanhan koneen ja pelasin sillä esimerkiksi Runescapea, Diablo II:sta ja erityisen paljon Teamfortress II:sta.
Runescapessa pidin siitä, kuinka pelissä edistyi ja kehittyi paremmaksi.
Kun aloitin Runescapen, luokkakaverit eivät enää hirveästi pelanneet sitä. Heidän Runescape-vaiheensa oli ollut jo ala-asteella. Asia ei haitannut juurikaan. Runescapessa pidin siitä, kuinka pelissä edistyi ja kehittyi paremmaksi. Pääsääntöisesti kivointa oli se, että näki omat tuloksensa ja sen perusteella koki kehittyvänsä ja tulevansa paremmaksi pelaajaksi.
Mä tein pääasiassa tehtäviä, koska niissä oli hieno tarina. Tarinaa sai selville pikkuhiljaa. Hahmo kehittyi ja pääsi tekemään lisää seuraavia tehtäviä. En muista varsinaisesti mitään lempitehtävää, mutta muistan, kun läpäisin ensimmäisen vaikeaksi kokemani tehtävän. Muistan sen ”tosi jees” -fiiliksen, kun viimein suoritin Dragon Slayerin, mitä pidin vaikeana.
Runescapessa kaikki hahmot oli aika samanlaisia ja kaikilla niillä pystyi tekemään samat jutut, jos niin halusi. Pelissä oli erilaisia ”kykypuita”, mutta käytin kaikkia kykyjä sekalaisesti, eikä minulla ollut mitään lempiskilliä.
Diablo II:n druidi
Kuulin Diablo II:sta sitä kehuvalta kaveriltani. Löysin lopulta Gamestopista levykkeen ja pääsin itsekin pelaamaan. Se tuntui heti alussa maagiselta – en ollut sitä ennen tiennyt, että sellaisia pelejä oli olemassa. Ottaen huomioon Diablo II:n ilmestymisvuoden sen grafiikat ei olleet ihmeellisiä, mutta itselle se oli mielenkiintoinen peli. En pelannut sitä ihan älyttömästi, mutta pelinä se jäi mieleen.
Maagista siinä pelissä oli kokonaisuus: kaikki mahdollisuudet hahmolle ja mielenkiintoinen skillisysteemi. Verrattuna Runescapeen, Diablossa valitaan ensin classi eli hahmoluokka ja jatketaan sen perusteella eteenpäin ja päätetään, mitä hahmon kykyjä käytetään ja kehitetään.
Pelasin druidilla aika paljon, mutta tulin kokeilleeksi muitakin classeja. Druidi oli ensimmäinen, jolla pelasin ja sen skilleistä Tornado ja Hurricane oli paljon käytössä. Pelasin druidilla Helliin asti, eli kokonaisuudessaan kolme kertaa peli läpi, mutta endgamea, eli esimerkiksi OberTristramia, en pelannut. En tiedä, miksen pelannut muita classeja hirveän pitkälle. Pelasin niitä maksimissaan ehkä yhden läpipeluukerran, enkä välttämättä edes niin pitkälle.
Tuhat tuntia Teamfortress II:sta
Teamfortress II:n löysin pikkuveljen kautta. Toinen pikkuveljistäni oli kyseistä peliä halunnut ja saikin sen. Vierestä peliä katsottuani ajattelin, että pitäähän sitä itsekin kokeilla. Lopulta pelin kolmannesta osasta tuli yksi eniten pelaamistani: pelasin sitä monen vuoden aikana yhteensä noin tuhannen tunnin verran. En pelannut killoissa tai klaaneissa, vaan yleensä aina random servuilla. Pärjäsin niissä ihan hyvin ja olin usein kolmen parhaan joukossa.
Teamfortressissa pelasin vähän kaikilla hahmoilla. Osa hahmoista oli vaikeampia ja osa helpompia. Eniten pelasin Pyrolla, joka oli helppo classi pelaamisen aloittamiseen. Pelasin sillä hyvin ja sain sillä helposti porukkaa hengiltä. Pyroa piti kuitenkin treenata, jotta sillä pystyi oikeasti tekemään hyvin juttuja. Taidolla sillä sai hyvin porukkaa hengiltä. Muita pelaajia ärsytti kun pelasi Pyrolla, mutten pelannut sillä sen takia.
Mun vanhemmat suhtautu pelaamisen aika neutraalisti. Heille pelit ei olleet negatiivisia tai positiivisia. Vanhemmat kuitenkin rajoittivat sitä, kuinka paljon päivässä sain pelata.
Mun vanhemmat suhtautu pelaamisen aika neutraalisti. Heille pelit ei olleet negatiivisia tai positiivisia. Vanhemmat kuitenkin rajoittivat sitä, kuinka paljon päivässä sain pelata. Niihin aikoihin se tuntui tyhmältä, mutta jälkeenpäin ajateltuna se oli ihan järkevää. Kun mulle tuli vähän huonompi aika nuoruudessa, vanhempien rajoitusten ansiosta pelimäärät ei juurikaan kasvaneet.
Vuonna 2015 muutin pois kotoa. Silloin pelasin itsekseni aika paljon Path of Exilea. Enimmäkseen olen pelannut niin Path of Exilea kuin Diabloakin yksikseni. Oon aina kokenut yksin pelaamisen helpommaksi.
Pelinä Path of Exile on aika samanlainen kuin Diablo ja sitä sanotaankin Diablo phonyksi. En tarkalleen osaa sanoa, mikä kyseisessä pelissä oli kivaa, mutta pelaan sitä vielä tänäkin päivänä. Path of Exilessä on erilainen skillisysteemi kuin Diablossa. Systeemissä on mahdollista tehdä tiettyjen rajoitteiden ohella skilleista erilaisia ja jotkut vaihtoehdot on tietysti voimakkaampia kuin toiset.
Path of Exilessa pelasin pääasiassa Ranger-classilla, jolla pelataan Boweilla, joten se eroaa hieman Diablon druidista. Mielestäni vaihtelua edelliseen on kivasti, sillä pelityyli on mukava tempoerojen takia. Välillä peli on vauhdikas, sitten taas nopea. Pelityyli on ehkä juuri se syy, miksi Ranger-classilla oli mukavin pelata.
Yleensä en pelaa samaa peliä kauhean usein uudestaan läpi. Monesti kaiken kiinnostavan näkee ja kokee yhdellä läpipeluulla. Kuitenkin esimerkiksi Systemshock 2 ja Fallout New Vegas on olleet mulle sellaisia pelejä, että ne on pelattu useammin kuin kerran läpi.
Peliaika vaihteli kiinnostuksen mukaan
Joskus saatan pelata kymmenen tuntia päivässä, joskus en ollenkaan. Peliaika riippuu aina senhetkisestä fiiliksestä.
Pelaan keskimäärin 4–6 tuntia päivässä. Tietenkin on päiviä, jolloin en pelaa ollenkaan. Peliajallisen keskiarvon antaminen on hankalaa, koska se riippuu aina viikosta. Joskus saatan pelata kymmenen tuntia päivässä, joskus en ollenkaan. Peliaika riippuu aina senhetkisestä fiiliksestä.
Pelaaminen ei ole koskaan estänyt mua lähtemistä minnekään. Käytän pelaamista lähinnä miellyttävänä ajantappamisen keinona, kun ei ole muutakaan tekemistä. Usein, kun tulee uusi peli, pelaan enemmän ja kun peli on läpäisty, pelaamisen määräkin laskee sen mukana. Uuden pelin ilmestyminen vaikuttaa enemmän mun pelaamisen lisääntymiseen kuin esimerkiksi paha olo.
Ei mulla ole aina fiilistä pelata tai jatkaa pelaamista. Koen, että esimerkiksi mainitsemassani Path of Exilessa voi tulla burnout, kun on omasta mielestään pelannut tarpeeksi. Siinä pitää grindata siihen asti, että tulee mittari täyteen ja sitten tuntuu, että on nyt tarpeeksi pelattu. Ei sitä ihan älyttömyyksiin jaksa.
Kun pelaamiseen väsyy tai ei jaksa enää pelata niin usein, tekee mieli tehdä jotain muuta. Ja sitten tekee jotain muuta: katsoo joitain videoita tai selaa nettiä, siivoaa kämppää tai jotain muuta. Sitä rupeaa kaipaamaan jotain vaihtelua. Pelaaminen on mulle mukava harrastus ja hyvää ajantappoa. Yleensä, kun lopetan pelaamisen mulle jää hyvä olo.
Huonompina aikoina unirytmikin meni sekaisin
Silloin heräsin, menin koneelle ja lopetin vasta, kun piti mennä nukkumaan. Se aika vaikutti erityisesti syömiseen ja siivoamiseen. Unirytmi meni ihan perseelleen.
Joskus mulla on kuitenkin ollut huonompiakin aikoja elämässä. Silloin oon pelannut aika paljon, kymmenestä tunnista eteenpäin. Silloin heräsin, menin koneelle ja lopetin vasta, kun piti mennä nukkumaan. Se aika vaikutti erityisesti syömiseen ja siivoamiseen. Unirytmi meni ihan perseelleen.
Pahojen aikojen aikana asuessani vielä vanhempien luona en voinut pelata älyttömiä määriä. Vanhemmat rajoittivat tällöin pelaamisaikaani.
Nukuin aina, kun sain mahdollisuuden. Nukuin niin pitkään kuin nukutti ja heräsin, kun huvitti herätä. Valvoin jaksamisen mukaan koneella ja kun väsyin, menin nukkumaan. Liian väsyneenä pelaaminen alkaa ärsyttää, koska silloin tekee niin paljon virheitä. Menin nukkumaan vasta, kun saavutin sen tietyn väsymyspisteen. En koskaan ole laittanut herätyskelloa aloittaakseni pelaamista, ei mulla ole ollut niin voimakasta halua mennä koneelle väsyneenä.
Jos pelatessa tuli nälkä, en kiinnittänyt siihen huomiota. Tavallisesti venytin nälkää iltaan asti, lähinnä energiajuomilla ja muilla sokerijuomilla. En oikein syönyt mitään kunnon välipaloja. Illalla söin jotain, mitä olin ostanut. Yleensä tarjolla oli valitsemaani einesruokaa ja välillä, mutta harvoin oli myös päiviä, jolloin en syönyt mitään.
Ajattelen, että pelin kautta ilmeni, etten tehnyt asioita tai jätin niitä tekemättä. En tiedä, olisinko varsinaisesti tehnyt niitä sen enempää, vaikken olisikaan pelannut. Ehkä olisin vain maannut sängyssä ja yhtä lailla jättänyt asioita tekemättä.
Huonomman ajanjakson aikana pelaaminen on ollut eskapismia, pakenemista omasta huonosta olosta. Silloin se on toiminut tarpeeksi hyvin, mutten koe, että se olisi paras ratkaisu ongelmaan vain harhauttaa mielen pois niistä ajatuksista.
Pelin avulla onnistuin pääsemään pelimaailmaan sisään. Peli ikään kuin söi muut ajatukset pois ja oma mieli sai lähteä rakentamaan toista todellisuutta. Pelaamisen jälkeen ajatukset on vielä pelimaailmassa, eikä vielä taika häviä pois heti. Vasta kun aamuisin heräsi, oli taika poissa. Pelaamisen jälkeen tuntuu hyvältä. Jostain syystä kuitenkaan pelaamisen tuottama hyvä olo ei ole ollut erityisen tärkeää, kun on ollut vaikeaa.
Pelaamiseen ei kiinnitetty huomiota
En ole koskaan huomannut, että pelaamisesta olisi tullut mitään fyysisiä oireita, kuten päänsärkyä. En myöskään koe, että mulle olisi ikinä tullut ns. vieroitusoireita pelaamattomuudesta.
Lähipiirini tietää elämäni huonommista jaksoista, mutta eivät pelaamisesta. Menin aina käymään, kun vanhemmat kysyivät. Sain aina käytyä porukoiden luona eikä pelaaminen estänyt mitään.
Kun vanhemmat kysyivät, mitä olen tehnyt, vastasin aina perinteisen ”en mitään ihmeellistä”. He tiesivät, että vietän paljon aikaa koneella, mutta eivät pelaamisestani. Nykyään on selkeästi melko tavallista, että ihmiset on paljon koneella, joten vanhemmat eivät olleet huolissaan.
Kyllästyminen luonnollisesti
Mun ei tarvinnut tehdä tietoista päätöstä pelaamisen vähentämiseksi, vaan se tapahtui omia aikojaan. Kun elämässäni tuli parempi jakso, niin pelaaminen rupesi vähenemään heti huomattavasti. Luulen, että kyseessä oli sama syy kuin joidenkin yksittäisten pelien kohdalla: kyllästyminen. Pelasin elämän niin täyteen, ettei vaan huvittanut enää. Siirryin katsomaan muita asioita koneelta, katselemaan videoita, lukemaan juttuja ja kuuntelemaan musiikkia.
En koe, että digipelaaminen olisi ollut kohdallani ongelmallista. Olen aina saanut hommat tehtyä, enkä ole kokenut, että pelaaminen olisi ollut niiden juttujen tiellä.
Pelaaminen on mun mielestä edelleen hyvä harrastus muiden joukossa. Yhtä lailla tapan vieläkin aikaa pelaamalla silloin, kun huvittaa. Koen myös, että pelaaminen on tehnyt hyvää mun mielenterveydelle, koska pelatessani käsittelen samalla vaikeitakin asioita itseni kanssa. Hitaasti mutta varmasti, ei liikaa kerrallaan. Kaikkia asioita ei voi käydä läpi, mutta joitain voi.
Digipelirajat’onissa mukana
Digipelirajat’on on yksi, muttei erityisen suuri osa mun digipelitarinaa. Koulutuslapun perusteella kuulin Digipelirajat’onista ja näin sen mahdollisuutena lähteä kokeilemaan. Tullessani mukaan toimintaan, mulla oli hyviä ja odottavia ajatuksia. Tahdoin nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toiminnassa mukana ollessani tietoni digipelaamisesta on lisääntynyt ja nyt näen myös selkeämmin, että liiallisella pelaamisella voi olla myös haittapuolia.
Olen toiminut Digipelirajat’on Bootcampissa vertaisvalmentajana ja se oli mielestäni hyvä kokemus. Sitä, mitä kaikkea vertaisvalmentajana ja toiminnassa mukana oleminen tuo tullessaan, en vielä tiedä, mutta uskon sen paljastuvan ajan kanssa.