—
6C71.1 Digipeliriippuvuus, pääasiallisesti ei verkossa tapahtuva
Digitaalinen viihdepelaaminen ja digipeliriippuvuus -katsauksessa kerrotaan kahdesta eri diagnostisesta luokituksesta ja niiden suhteesta ongelmalliseen digipelaamiseen. Näistä amerikkalaisen Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disordersin viimeisin viides versio sisältää ehdotuksen internetpelihäiriön kriteereiksi. Tämä järjestelmä ei ole Suomessa kuitenkaan virallisesti käytössä, vaan suomalaisen terveydenhuollon kannalta olennaisempaa on tänä vuonna julkaistavaksi suunniteltu 11. versio maailman terveysjärjestö WHO:n International Classification of Diseases-käsikirjasta.
Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että mahdollisesti jo loppuvuodesta ongelmalliselle pelaamiselle voisi englanninkielisissä maissa saada diagnoosin koodilla 6C71 digipeliriippuvuus (engl. gaming disorder), alatyypittelynä joko 6C71.0 pääasiallisesti verkossa tapahtuva tai 6C71.1 pääasiallisesti ei verkossa tapahtuva (engl. predominantly online/offline; käännös kirjoittajan).
Suomessa edellisen 10. version käyttöönotto vei käännöksineen, tietojärjestelmäpäivityksineen ja koulutuksineen pari vuotta, eli nopeimmillaankin meillä ensimmäiset uuden järjestelmän mukaiset diagnoosit asetettaisiin ehkä loppuvuodesta 2019.
Diagnoosin tarve ja sisältö puhututtaa
Diagnoosin tarpeellisuus ja kriteerien sisältö on ollut intensiivisen keskustelun aihe niin asiantuntijoiden kuin harrastajienkin keskuudessa, ja tästä voi halutessaan lukea lisää katsauksemme sivuilta 74-81. Diagnostiikalla on kuitenkin etenkin länsimaisissa yhteiskunnissa huomattavaa käytännön merkitystä. Kuten Muropaketti-sivuston CNN:n artikkeliin perustuvassa uutisessa todetaan, diagnoosin asettamisen jälkeen voi ongelmalliseen pelaamiseen saada myös julkisin varoin tai sairasvakuutuksesta kustannettua hoitoa. Suomalaisessa järjestelmässä tämä tarkoittaa sitä, että pidemmän päälle terveyskeskuslääkärillä tulee olla tiedossa, miten digipelaamiseen liittyviä ongelmia valittavan kuntalaisen kanssa toimitaan. Terveydenhoitojärjestelmässä täytyy päättää, saako diagnoosin asettaa terveyskeskuksessa vai tehdäänkö sieltä lähete erikoissairaanhoitoon, esimerkiksi A-klinikalle. Potilaiden yhdenvertaisen kohtelun vuoksi on tärkeää, että diagnosoivilla lääkäreillä on sama ymmärrys siitä, missä kohtaa diagnoosikriteerit täyttyvät.
Sekä yli- että alidiagnosointi on ongelma: toisaalta ei kannata liian nopeasti alkaa puhua pelihäiriöstä, jos kyse on pohjimmiltaan esimerkiksi yksinäisyydestä tai masennuksesta; toisaalta ei ole myöskään tarkoituksenmukaista, että liiallisen digipelaamisen ongelmakseen kokeva lähtee vastaanotolta ilman diagnoosia ja sen myötä saatavilla olevaa hoitoa. Pidemmän päälle myös hoitotakuukysymykset tulevat ajankohtaisiksi – missä ajassa diagnoosin saaneen tulee saada siihen asianmukaista hoitoa?
Hoitopolku digipeliriippuvuuden diagnoosissa
Jälkimmäiseen liittyykin toinen terveydenhuollon kohtaama haaste: hoitopolku, jota digipeliriippuvuusdiagnoosin saaneen kanssa noudatetaan – millaista hoitoa tarjotaan ja missä, ja mikä taho sen kustantaa. Suomessa yksi maksava taho on kunta, toinen sairaanhoitopiiri, kolmas kansaneläkelaitos eli KELA (ja sen kautta valtio) ja neljäs itse potilas. Näiden rinnalla toimii yksityiset sairauskuluvakuutukset, joiden suosio on ollut viime vuosina kasvussa. Esimerkiksi masennuksen hoidossa lääkkeet maksaa osin KELA ja osin potilas itse (olettaen, että valmiste on korvattava) ja sairaanhoitajan antaman keskusteluavun esimerkiksi psykiatrisella poliklinikalla maksaa useimmiten kunta. Psykoterapiaa voi saada kunnan maksamana harvoissa tapauksissa, mutta pääosin sitä toteutetaan KELA:n tukemana, jolloin tuen ja psykoterapeutin veloittaman käyntihinnan erotuksen maksaa potilas itse. Toisaalta näitä kaikkia voidaan korvata myös yksityisistä vakuutuksista ehtojen mukaisesti. Tulevaisuudessa pitääkin miettiä, voisiko esimerkiksi ongelmallisen digipelaamisen hoitamisessa hyväksi havaitun kognitiivista käyttäytymisterapiaa saada korvattua KELA:n kuntoutustuesta, vai olisiko hoidon ensisijaisena järjestäjänä kunta, jolloin esimerkiksi psykologi tai psykiatrinen sairaanhoitaja voisi erikoistua ongelmallisen digipelaamisen hoitamiseen. Yksityisen vakuutusjärjestelmän tulee myös ottaa kantaa siihen, onko diagnosoidun digipeliriippuvuuden hoito sen ehtojen mukaan korvattavaa. Yritystoiminta on jo aktivoitunut tulevaa ennakoiden: ensimmäinen suomenkielinen pätevöitymiskoulutus netti- ja peliriippuvuuden hoitoon on alkamassa. Myös meillä Sospedissa on pohdittu sitä, miten parhaiten voimme jakaa meillä olevaa tietoa ammattilaisille, jotka voivat työssään kohdata ongelmallisesti digipelaavia nuoria ja aikuisia.
Soitin tämän blogipostauksen tiimoilta myös A-Klinikkasäätiön toimitusjohtajalle Kaarlo Simojoelle, joka kertoi, että ICD-11:sta myötä tulevaa muutosta ja digipeliriippuvuuden mahdollista hoitopolkua pohditaan siellä tällä hetkellä aktiivisesti.
Toivon mukaan osaamme myöhemmin tänä vuonna kertoa, millaista apua terveydenhuollon puolella voisi olla tarjolla. Siihen asti ja sen jälkeenkin kaikki digipelaamisensa ongelmalliseksi kokevat ovat lämpimästi tervetulleita vertaistukiryhmiin – diagnoosista tai sen puuttumisesta riippumatta.
Soila Kuuluvainen, tutkija (PsT), psykologi
Digipelirajaton